Fisuja jallittaan
(Hiljaisuuden retriitti -sarjasta)
Seison laiturilla onki kädessäni. Taivas on niin sininen, että tekisi mieli pyytää siltä anteeksi. Vesi ei liiku – paitsi kun jokin pieni, näkymätön elämä hipaisee sen pintaa ja jättää jälkeensä väreilyn, kuin olisi sanonut jotakin tärkeää ja perunut sen heti perään.
Puitten varjot piirtyvät veteen. Ne eivät halua mitään. Ne vain ovat. Tänä aamuna ne näyttävät siltä kuin joku olisi kastanut siveltimen mustaan kahviin ja vetänyt pari huteraa viivaa pinnalle. Luonto on taiteilija, joka ei koskaan kysy mielipidettäsi.
Olen hiljaa. Niin hiljaa, että kuulen, kuinka mato juttelee koukulle.
”Et kai oikeasti luule, että tää toimii?”
”Kyllä ne tulee”, vastaa koukku.
Kalastus on ainoa urheilulaji, jossa voit istua kolme tuntia tekemättä mitään ja silti tuntea onnistuneesi. Jokainen nykäisy on arvoituksen alku: onko se kala, tuuli vai universumi, joka leikkii hermoillasi?
Yksi ahven käy vilkaisemassa syöttiäni. Se mulkaisee minua oudosti, kuin tietäisi salaisuuden, jota en vielä ymmärrä. Se ei syö. Se vain on. Sitten se katoaa. Ehkä se tuli vain muistuttamaan, että elämä ei ole saalis vaan hetki.
Jossain kauempana joku nauraa. Ehkä lokki, ehkä harhaileva mökkiläinen. Se ei riko hiljaisuutta, se vain käy kylässä ja lähtee pois. Kaikki palaa ennalleen. Vesi, taivas, minä.
Tässä hetkessä ei ole tarvetta todistaa mitään. Ei saavutuksia, ei häviäjiä, ei selityksiä. On vain hiljaisuus, onki ja mahdollisuus. Kalastus on rukous ilman sanoja.
Minä seison laiturilla ja jallitan fisuja. Tai ehkä ne jallittavat minua.
Ja se on ihan hyvä niin.
