Kuntan kastelun filosofiaa,hiljaisuuden retriitti ja arjen Zen
Minut löytää pihalta, aamuisin, iltaisin, joskus iltapäivisin,
letkun päässä helteisenä päivänä
Ei metaforisesti. Ihan konkreettisesti.
Kastelen kunttaa.
En puhu nyt meditaatiosta tai henkisestä kasvusta –
vaikka tätäkin voisi pitää jonkinlaisena joogana.
Kutsuisin sitä ehkä kastelun yin-joogaksi: seisot paikallasi ja etsit tasapainoa,
jotta vesi osuu juuri siihen sammaleen kohtaan, joka uhkaa ruskeutua.
Kuntan kastelu on suomalaisen zenin muoto.
Ei tarvitse mantrata “om” – riittää kun mutisee:
”Perkele, miksei tää ylety tonne nurkkaan.”
Letku on aina liian lyhyt.
Tai se kiertyy itsensä ympäri kuin eksistentiaalinen kysymys.
Tai suutin irtoaa ja saat kasvoillesi luonnon vastauksen
kaikkeen siihen, mitä et edes kysynyt.
Mutta silti teen sen.
Päivästä toiseen.
Koska jos en tee, kuntta kuolee.
Ja jos kuntta kuolee,
se näyttää siltä kuin olisin epäonnistunut ihmisenä.
Ja niinhän ei sovi hiljaisessa naapurustossa.
Kerran naapuri nyökkäsi hyväksyvästi ohi ajaessaan.
Se oli elämäni merkityksellisin sosiaalinen kohtaaminen kyseisellä viikolla.
Kuntan kastelu: 1 – Ihmisyys: 0.
Joskus mietin, mitä tapahtuu, kun saan koko pihan kasteltua täydellisesti.
Ehkä silloin universumi hajoaa lohkoiksi ja syntyy uusi ulottuvuus,
jossa sammalkin kastelee itse itsensä.
Tai ehkä vain palaan keittiöön ja keitän kahvit.
Kumpikin vaihtoehto tuntuu yhtä merkitykselliseltä.
