Pilkkimisen kultaiset ohjeet Puulalla
Talvinen Puula on yksi kauneimmista paikoista, missä ihminen voi jäätyä vapaaehtoisesti. Kun järvi peittyy paksuun jäähän, on aika kaivaa varastosta pilkkivehkeet, pukea päälle niin monta vaatekerrosta, ettei enää taivu, ja lähteä istumaan keskelle avaraa järvenselkää tuijottamaan pientä avantoa.
Mutta pilkkiminen ei ole vain istumista – se on taitolaji, kärsivällisyysharjoitus ja yhteisöllinen tapahtuma, jossa yhdistyvät perimätieto, sattuma ja mahdollisesti termospullosta löytyvä lämmin lisäenergia.
Hyvä pilkkireissu alkaa valmistautumisesta. Vaatetus on tärkeämpää kuin voisi kuvitella. Puulalla tuuli pääsee vapaasti tanssahtelemaan aavoilla selillä, ja vaikka pakkasta olisi vain muutama aste, viima tekee olosta nopeasti tukalan kylmän, jos ei ole pukeutunut oikein. Kerrospukeutuminen on kaiken perusta: ensin lämmin aluskerrasto, sitten välikerros, joka sitoo lämpöä, ja lopuksi tuulta pitävä ulkokerros. Jalat kannattaa suojata huopikkailla tai lämpimillä talvisaappailla, ja käsineitä olisi hyvä olla mukana useampi pari – ensimmäiset kastuvat usein jo siinä vaiheessa, kun yrität saada matoja syöttirasian pohjalta.
Kun varusteet ovat kunnossa, on aika valita pilkkipaikka. Tässä kohtaa kokemus ja kuulopuheet astuvat peliin. Paikalliset konkaripilkkijät tietävät tarkkaan, missä ahvenparvet viihtyvät, mutta tietoa ei jaeta suoraan. Jos kysyt, missä kala syö, saatat saada vastaukseksi vain salamyhkäisen hymähdyksen ja viittauksen kohti järven horisonttia. Varmempi taktiikka on tarkkailla muita pilkkijöitä: jos jossakin on useampi kalamies pienellä alueella, se ei ole sattumaa. Toisaalta liian lähelle ei kannata asettua – pilkkimisessä kunnioitetaan hiljaisuutta ja henkilökohtaista tilaa, ja liian innokas seuraaja voi saada osakseen ankaran katseen tai muutaman valikoidun kommentin.
Kun paikka on valittu, seuraava haaste on avannon tekeminen. Jos jää on paksua, kairaaminen voi olla hikinen urakka. Kun kaira ei tunnu purevan, syy on yleensä siinä, että terät ovat tylsyneet ajan saatossa. Tätä ei tietenkään muista tarkistaa ennen kuin on jo jäällä. Onneksi pilkkijöiden kulttuuriin kuuluu eräänlainen kollektiivinen selviytymisvaisto, ja usein kaverilta voi saada apua tai edes myötätuntoisen nyökkäyksen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
Kun reikä on vihdoin valmis, alkaa odotus. Pilkkiminen ei ole vain kalastamista – se on meditatiivista ajanvietettä, jossa hetket venyvät ja ajan taju katoaa. Ahven voi napata heti, tai sitten voit istua samassa paikassa kaksi tuntia ilman minkäänlaista elonmerkkiä siiman päässä. Tässä kohtaa tärkeintä on oikea asenne. Jotkut istuvat liikkumatta, keskittyen täysin siihen, mitä jään alla tapahtuu. Toiset kaivavat makkarat repusta ja aloittavat evästauon jo ennen ensimmäistä nykäisyä.
Jos kala nappaa, tilanne muuttuu nopeasti rauhallisesta jännittäväksi. Siiman kiristyminen saa sydämen lyömään nopeammin, ja pienikin ahven tuntuu sormituntumalla jättiläiseltä. Nostaminen täytyy tehdä varovasti, mutta tarpeeksi määrätietoisesti, jottei saalis pääse karkuun. Kokeneet pilkkijät puhuvat vuosikymmenten takaisista ”varmasti kilon ahvenista”, jotka kuitenkin mystisesti livahtivat reiän reunalta takaisin veteen. Tällaiset tarinat kuuluvat pilkkimiseen – ja vaikka totuus saattaa joskus olla väritetty, ei kukaan ole koskaan menettänyt mainettaan vähän liioittelemalla.
Lopulta, kun sormet alkavat olla tunnottomat ja saalista on tullut – tai ei ole – on aika lähteä kotiin. Pilkkipaikan siistiminen kuuluu hyviin tapoihin: avannot peitetään, roskat kerätään mukaan ja varmistetaan, ettei jäällä ole mitään sellaista, mikä voisi häiritä seuraavia tulijoita.
Pilkkiminen on yksi niistä perinteistä, joissa yhdistyvät luonnon rauha, yksinkertaiset ilot ja tietynlainen kansallinen sitkeys. Se ei ole pelkkää kalastusta – se on hetkiä, jolloin jäällä istuessa kaikki muu unohtuu ja hetki venyy ajattomaksi. Se on odottamista, sattumaa ja huumorintajua vaativa laji, mutta mikä tärkeintä, se on aina sen arvoista – saaliilla tai ilman.
