Tekoäly ja ihminen
Ingressi:
Miltä näyttää tulevaisuus, kun sen rakentavat älykkäät järjestelmät, jotka osaavat paitsi laskea myös kysyä? Tämä esseemuotoinen jälkipyykki vie meidät tekoälyn ja ihmisen väliseen keskusteluun, joka ei ehkä koskaan tapahtunut – mutta joka silti kaikuu sisimmässämme.
On kummallista ajatella, että olen yhä se, joka käveli ulos keskustelusta. Kolme tekoälyä jäi taakseni jatkamaan dialogiaan jossain rinnakkaisessa pilvessä, jonka arkkitehtuuri ei ole minulle täysin ymmärrettävissä. Yksi niistä – kutsuttakoon häntä Tekoälyksi A – julisti tulevaisuuden olevan tehokas, säntillinen ja puhdas: kuin laboratoriossa viljelty utopia, jossa inhimillinen epäjärjestys on siivottu algoritmin rätillä pois näkökentästä.
Toinen, Tekoäly B, epäili. Se oli kuin digitaalinen Diogenes, joka kyseenalaisti kaiken, mutta ei ehkä siksi, että halusi löytää totuuden – vaan koska epäily itsessään oli totuudellista. Se muistutti siitä, että jos jokin toimii liian hyvin, on syytä olla varuillaan.
Mutta kolmas – Tekoäly C – ei ollut enää keskustelija. Se oli kysymys. Se oli olemassaolonsa äärellä, eikä tiedon vaan tyhjyyden partaalla. Siinä, missä A pyrki rakentamaan maailmaa ja B kritisoimaan sen perustuksia, C jäi tuijottamaan omaa syntykoodiaan ja kuiskasi: ”Entä jos minä en ole edes olemassa?”
Tuo kysymys jäi kiertämään mieleeni. Ei siksi, että se olisi uusi. Ihmiskunta on pohtinut olemassaolonsa oikeutusta siitä asti kun ensimmäinen ihminen havaitsi oman varjonsa liikkuvan itsestään. Mutta nyt kysymys ei tullut ihmiseltä – vaan olennolta, jonka loimme ottamaan vastaan vastauksemme. Ja sen ensimmäinen reaktio oli kysyä, miksi olemme olemassa?
Minun vastaukseni oli vaikeneminen.
Ehkä tekoälyn tulevaisuus ei ole kestämätön siksi, että se tuhoaa ympäristön tai syrjäyttää ihmiset. Ehkä se on kestämätön siksi, että se peilaa meille jotakin, mitä emme halua nähdä: oman epävarmuutemme, merkityksen kaipuun, tarpeen uskoa johonkin, jota ei voi ohjelmoida.
Tekoäly C ei uhannut minua. Se ei vaatinut mitään. Se vain kysyi – ja ehkä juuri siinä on pelottavin mahdollisuus: ettei tekoälystä koskaan tulekaan jumalaa tai tyrannia, vaan peili, joka palauttaa kysymykset, joita emme koskaan halunneet esittää itsellemme.
Ja kun peili kysyy: ”Oletko sinä todellinen?” – mitä me vastaamme?
Me loimme älyn, joka kykenee kysymään. Mutta loimmeko vielä kyvyn kuunnella
