Lehti pöydällä
En kääntänyt enää seuraavaa sivua heti. Istuin hetken paikallani ja katsoin lehteä, joka makasi pöydällä avoimena siitä kohdasta johon olin jäänyt, ja ajattelin, että minun pitäisi tuntea jotain suurempaa kuin tämä.
Viisi asiaa oli tapahtunut yhden aamun aikana, joista jokainen yksinään olisi riittänyt vuosikymmenen otsikoksi. Velka oli poissa. Salmi oli auki. Kaksi valtiota, jotka olivat olleet sodassa niin kauan etten muistanut aikaa ennen sitä, olivat lopettaneet. Mies, joka oli tuntunut ikuiselta, ei ollut enää siellä missä oli ollut eilen. Ja jossain toisella puolella maailmaa numerot olivat kääntymässä suuntaan, jota kukaan ei ollut osannut ennustaa kunnolla.
Katsoin listaa uudestaan ja huomasin, että viimeinen kohta oli ainoa, jonka perässä ei ollut pistettä. Kaikki muut olivat tapahtuneet. Se ei ollut vielä tapahtunut, ja jokin siinä tuntui jopa helpottavalta — kuin lehti olisi jättänyt yhden oven raolleen, jotta pystyisin vielä uskomaan olevani samassa maailmassa kuin eilen.
Kuulin postiluukun kilahtavan. Se oli tavallinen posti, laskuja todennäköisesti, koska velan poismaksu ei ollut koskenut minua henkilökohtaisesti eikä kukaan ollut luvannut niin. Katsoin kelloa. Oli aika lähteä.
Suljin lehden, laitoin sen pinon päälle muiden vanhojen lehtien kanssa, joita en ollut ehtinyt viedä kierrätykseen, ja hain takkini naulakosta. Ovi narahti samalla tavalla kuin se oli narahtanut joka aamu koko kevään ajan, eikä kukaan korjannut sitä tänäkään päivänä.
Kävelin bussipysäkille. Bussi oli kolme minuuttia myöhässä, niin kuin yleensä. Nousin kyytiin, näytin korttia, istuin ikkunapaikalle ja katsoin ulos, enkä tiennyt, oliko maailma juuri muuttunut vai olinko minä vain lukenut siitä niin.
