Ollako vai eikö olla

…se on kysymys. Tai ainakin oli vielä eilen. Tänä aamuna kysymys muuttui strategiaksi, strategia tiedotteeksi ja tiedote sodaksi. Tarkistetaan myöhemmin, mitä tapahtui.

Ollako vai eikö olla — se on kysymys, jonka Donald Trump esitti itselleen maanantaiaamuna kello 03:47, kun hän makasi Mar-a-Lagossa ja kirjoitti Truthiin:

”Iran on täydellinen kohde. Ehkä. Katsotaan. Monet ihmiset sanovat niin. Hyviä ihmisiä, älykkäitä ihmisiä.”

Tiistaina kello 04:12 hän kirjoitti:

”Iranille RAUHA! Teen sopimuksen. Paras sopimus. Historiallinen.”

Tiistaina kello 04:13 hän kirjoitti:

”Pommitetaan.”

Näin alkoi sota, jota kukaan ei osannut odottaa — paitsi ne, jotka olivat odottaneet sitä koko ajan — mutta joiden ennustuksia ei kuunneltu, koska he puhuivat liian hiljaa televisiossa.

Puolustusministeri Pete Hegseth piti tiedotustilaisuuden. Hän selitti, että kyseessä ei ole sota. Se on ”Vapauden Kirurginen Uudelleenjärjestely™”, joka kestää korkeintaan kuusi päivää ja maksaa hyvin vähän ja sen jälkeen Iran on demokratia ja kaikki rakastavat toisiaan.

Toimittaja kysyi:

”Onko teillä exit-strategia?”

Ministeri vastasi:

”Tottakai. Seuraava kysymys.”

Toimittaja kysyi:

”Mikä se on?”

Ministeri vastasi:

”Se on luottamuksellinen. Erinomainen strategia. Paras strategia. Kenraaleilla on kyynel silmässä kun he kuulevat siitä.”

Jokaisessa sodassa on hetki, jolloin suunnitelma kohtaa todellisuuden. Todellisuus ei yleensä ole lukenut suunnitelmaa.

Päivä yksi. Joukot laskeutuvat. Trump tviittaa:

”Menee hyvin! Ehkä parhaiten koskaan. Kansa rakastaa meitä.”

CNN näyttää palavia rakennuksia. Fox näyttää iranilaisia lapsia, jotka heiluttavat Amerikan lippuja. Kumpikaan kuva ei ole aivan tosi. Molemmat ovat.

Viikko yksi. Suunnitelma petti. Ei siksi, että suunnitelma oli huono — suunnitelma oli loistava, kenraalit itkivät — vaan siksi, että Iran ei käyttäytynyt suunnitelman mukaisesti. Tämä yllätti kaikki paitsi ne, joita ei koskaan kutsuttu kokouksiin.

Trump järjesti uuden tiedotustilaisuuden. Hän seisoi suurten karttojen edessä. Kartoissa oli nuolia. Nuolet osoittivat eri suuntiin.

”Tilanne on täysin kontrollissa,” hän sanoi. ”Olen henkilökohtaisesti kontrollissa. Olen paras kontrolloija.”

Toimittaja kysyi, montako amerikkalaissotilasta oli kuollut.

”Hyvin vähän. Vähemmän kuin Biden olisi tappanut. Biden olisi tappanut paljon enemmän. Kaikki sanovat niin.”

Kuukausi yksi. Tiedotustilaisuudet lakkasivat. Sen sijaan alkoi Tiedotustilaisuusohjelma — tunnin mittainen suoratoisto joka ilta, jossa Trump selitti voittoja. Voitot olivat aluksi suuria. Sitten strategisia. Sitten ”monimutkaisen tilanteen positiivisia aspekteja.”

Kuukausi kolme. Iran ei romahtanut. Kansan vallankumous ei tapahtunut. Tai se tapahtui, mutta väärässä suunnassa. Oikean johdon sijaan nousi johtajia, jotka vihasivat Amerikkaa vielä hieman enemmän kuin edelliset — mikä oli saavutus sinänsä, sillä edellisetkään eivät olleet lämpimästi suhtautuneet.

Senaattori kysyi:

”Milloin joukot tulevat kotiin?”

Vastaus:

”Pian. Hyvin pian. Historiallisen pian.”

Senaattori kysyi saman kysymyksen kolme kuukautta myöhemmin.

Vastaus:

”Pian.”

Mitä pidempään sota kestää, sitä enemmän sana ”pian” alkaa muistuttaa filosofiaa eikä aikataulua.

Kuukausi neljä. Analyytikoita haastateltiin. He sanoivat erilaisia asioita. Yksi sanoi:

”Tilanne on vakaa.”

Toinen sanoi:

”Tilanne on epävakaa.”

Kolmas sanoi:

”Tilanne on stabiilin epävakautumisen dynaamisessa tasapainotilassa.”

Kolmas sai eniten televisioaikaa, koska kukaan ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, ja tämä tuntui syvälliseltä.

Ja nyt — tässä hetkessä, tässä absurdin näytelmän viimeisessä kohtauksessa ennen seuraavaa kohtausta — ei tiedetä. Ei tiedetä, oliko se sen arvoista. Ei tiedetä, mitä ”se” tarkoittaa. Ei tiedetä, kenen Iran on nyt, tai mitä Iran haluaa olla, tai haluaako se olla mitään sellaista mitä joku ulkopuolinen haluaa sen olevan.

Tiedetään vain, että sota alkaa koska se tuntuu helpolta, ja jatkuu koska lopettaminen tuntuu tappiolta, ja päättyy joskus johonkin — ja se jokin on usein hämmästyttävän lähellä sitä tilannetta, josta lähdettiin — mutta kalliimpana, surullisempana ja vailla niitä, jotka eivät palanneet.

Historia ei toistu siksi, että ihmiset eivät muistaisi sitä. Se toistuu siksi, että jokainen sukupolvi uskoo olevansa poikkeus.

Ehkä juuri siksi historia muistuttaa enemmän komediaa kuin oppikirjaa. Samat repliikit palaavat, näyttelijät vaihtuvat ja kulissit maalataan uudelleen. Yleisökin vaihtuu, mutta käsikirjoitus tuntuu pysyvän hämmästyttävän samana.

Ja silti jokainen sukupolvi uskoo katsovansa ensi-iltaa.

”Ollako vai eikö olla” — Hamlet mietti tätä yksilön tuhosta. Trump tviittasi siitä kansasta, jonka nimeä ei osannut kirjoittaa oikein. Historia ei erota näitä kahta tapausta niin selvästi kuin pitäisi.

Loppu avoin. Kuten aina.