Nyt tulee taas joulu.
Ja hetken ajan ihmiset ovat toiveikkaita – itsensä, ystäviensä ja koko tämän hiukan kolhiintuneen maailman suhteen.
Kadut täyttyvät valoista, mutta tärkeämpää on se, että katseet pehmenevät. Joku hymyilee tuntemattomalle, toinen antaa tilaa kassajonossa, kolmas soittaa puhelun, jota on lykännyt liian pitkään. Emme muutu toisiksi ihmisiksi, mutta muistamme hetkeksi, keitä voisimme olla.
Joulu ei ratkaise ongelmia. Se ei poista velkaa, sotaa eikä yksinäisyyttä. Mutta se tekee jotakin ehkä vielä tärkeämpää: se muistuttaa, että rauha ei ole suuri päätös vaan pieniä tekoja. Äänen madaltamista. Kuuntelemista loppuun. Anteeksi pyytämistä – tai antamista ilman pyyntöä.
Joulurauha ei ole hiljaisuutta, jossa mikään ei liiku.
Se on hiljaisuutta, jossa jokin saa viimein tilaa.
Tänä aikana me sallimme itsellemme lempeyden. Sen, että emme jaksa kaikkea. Sen, että maailma ei ole valmis eikä meidän tarvitsekaan olla. Joulurauha alkaa usein sieltä, missä lakkaamme vaatimasta itseltämme kohtuuttomia ja alamme vaatia itseltämme inhimillisyyttä.
Ehkä suurin joulun lupaus on tämä:
me kuulumme yhteen, vaikka olemme erilaisia.
Ja vaikka arki repii, joulun hetkessä me muistamme sitoa.
Julistettakoon siis joulurauha – ei vain kaupungeille ja kodeille, vaan ajatuksille. Puhutaan vähän vähemmän kovaa. Tuomitaan vähän hitaammin. Uskotaan vähän pidempään siihen, että hyvällä on vielä mahdollisuus.
Jos et tänä jouluna pysty olemaan iloinen, riittää että olet läsnä.
Jos et pysty olemaan vahva, riittää että olet rehellinen.
Ja jos maailma tuntuu raskaalta, riittää että kannat sitä hetken yhdessä jonkun kanssa.
Hyvää joulua.
Olkoon se lempeä, keskeneräinen ja inhimillinen –
juuri sellainen kuin me itsekin.
Joulurauhan julistus
