Kekkuleita ja Maakareita

Länsimaiden tuki Ukrainalle on jälleen kerran saanut uuden vaihteen, eikä se ole se vaihde, jota todellisuus pyysi. Tuoreimpien tietojen mukaan sotilaallinen ja taloudellinen tuki on hiipunut kuin väärään aikaan sammutettu takkatuli, ja juuri samalla hetkellä Venäjän hyökkäys on laajentunut kuin huonosti hoidettu homeongelma. Euroopassa tämä ristiriita tulkitaan kuitenkin eräänlaisena kohtalokkaana väärinkäsityksenä: aivan kuin joku olisi sekoittanut kartan ja käyttöohjeen, ja nyt kaikki yrittävät lukea geopoliittista katastrofia IKEA-hyllyn manuaalina.

Euroopan johtajat kokoontuvat kokouksesta toiseen, lentävät Brysselin, Berliinin, Pariisin ja Vilnan väliä antaen lausuntoja, jotka kuulostavat tukevilta, mutta muistuttavat enemmän terapeuttisia vakuutteluja: “Olemme täysin Ukrainan tukena”, “Emme koskaan jätä Ukrainaa yksin”, “Seuraamme tilannetta tiiviisti”. Se on kuin ystävä, joka lupaa auttaa muutossa, mutta ilmestyy paikalle vasta sen jälkeen kun sohva on jo kannettu yläkertaan. Lausuntoja tulee, mutta todellisuus pysyy piikikkäänä: ammuksia ei tule tarpeeksi, uusia järjestelmiä ei uskalleta luvata, ja poliittinen rohkeus tuntuu olevan loppu varastosta.

Eurooppa on elänyt vuosikymmeniä turvallisuuspolitiikan riippuvuussuhteessa Yhdysvaltoihin. Kun talo paloi, soitettiin Amerikkaan. Kun savu nousi poliittisen horisontin ylle, katsottiin Washingtoniin päin kuin taivaallisen isähahmon suuntaan. Ja nyt kun Yhdysvallat itse kamppailee sisäisten ristiriitojensa ja vaalipaniikin pyörteissä, Eurooppa huomaa seisovansa pimeässä huoneessa, ilman taskulamppua. Johtajuus Natossa olisi periaatteessa otettavissa, mutta käytännössä se tuntuu olevan massiivinen painava esine, jota yksikään jäsenmaa ei uskalla nostaa. Kaikki odottavat, että joku muu tekee sen.

Tämä on se todellisuuden ja toiveiden välinen railo, johon Euroopan unelmat ovat jääneet jumiin. Todellisuus sanoo: Venäjä ei pysähdy itsestään. Todellisuus sanoo: vain vahva ja jatkuva tuki Ukrainalle voi pysäyttää sodan leviämisen. Mutta poliittinen toiveajattelu kuiskaa: ehkä tämä loppuu itsestään, ehkä Putin väsyy, ehkä voimme vielä kääntää katseen pois ja palata energiapolitiikan, taloushuolien ja sisäpolitiikan turvalliseen satamaan.

Samaan aikaan Ukraina taistelee jokaisesta metristä, jokaisesta kylästä, jokaisesta ihmisestä. Eurooppa taas taistelee itsensä kanssa — siitä, kuinka paljon se on valmis kantamaan vastuuta maailmasta, jonka se uskoi jo aikaa sitten stabiloituneen. Kyse ei ole vain tukimääristä, vaan siitä, onko Euroopalla kykyä ja tahtoa nähdä itsensä johtajana eikä pelkkänä amerikkalaisten siipimiehenä.

Tämän kaiken keskellä kokouksia jatketaan, lausunnot jatkuvat ja televisio lähettää kuvaa hymyilevistä valtionjohtajista, jotka painavat kättä ja lupaavat “yhtenäisyyttä”. Mutta kulisseissa näkyy toinen tarina: hitaasti vyöryvä epäröinti, poliittinen pelko ja suunta, jota kukaan ei oikein halua nimetä. Siinä se lännen ristiriita piilee — halussa olla moraalisesti oikealla puolella, mutta ilman sitä määrätietoisuutta, jota todellisuus armotta vaatisi.

Eurooppa on täynnä kekkuleita, jotka puhuvat kauniisti mutta välttelevät vastuun raskainta puolta, ja maakareita, jotka näkevät tilanteen selvästi mutta eivät saa ääntään läpi poliittisen metelin. Ja siinä välimaastossa ratkaistaan Ukrainan kohtalo — ja samalla Euroopan.

Euroopan johtajat lausuvat tukeaan Ukrainalle sulosävelin