Täydellisen kupillisen salaisuus
On olemassa taito, jota ei opeteta missään. Se ei kuulu koulun oppiaineisiin, ei edes baristakurssin ohjelmaan. Silti jokainen meistä harjoittaa sitä joka aamu, usein vielä unen ja valveen rajamailla. Se on kahvin kaatamisen taito.
Kuinka on mahdollista, että ihminen – vielä puoliunessa, toisinaan ilman silmälaseja – osaa kaataa kuppiinsa juuri oikean määrän kahvia? Ei liikaa, ettei se jäähdy liian nopeasti. Ei liian vähän, ettei jää tunne, että “jotain jäi puuttumaan”.
Kahvin kaataminen on kuin hiljainen sopimus alitajunnan ja aamu-usvan välillä. Se on mitta, joka ei perustu desilitroihin vaan tunteeseen. Se on hetki, jolloin sisäinen vaaka sanoo: “Nyt riittää.” Ja jos joskus ei riitä, pieni tilkka lisää tekee maailmasta jälleen järkevän paikan.
Kuppi kädessä maailma jäsentyy uudelleen. Ensimmäinen hörppy on kuin pieni eksistentiaalinen oivallus: ehkä elämä onkin hallinnassa, ainakin tämän kupillisen ajan.
Ja kun kahvi loppuu, ei tule suru, vaan tietty rauha. Tieto siitä, että seuraava kupillinen odottaa – eikä senkään määrää tarvitse mitata, koska alitajunta tietää jo vastauksen.
