Daddy, Daddy Cool – maailman kohtalo Mark Rutten tanssiaskelissa
Haagissa nähtiin viime viikolla Nato-kokous, joka muistutti enemmän eurooppalaisten johtajien tanssiaistilaisuutta kuin turvallisuuspoliittista huippukokousta. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump oli myös paikalla, ja näin ollen hänen haamunsa leijui jokaisessa puheenvuorossa ja katseessa. Erityisesti uuden Nato-pomon, Mark Rutten, käytös muistutti lähinnä koreografista mielistelyä.
Trumpia ylistettiin rivien välistä ja suoraan – ei siksi, että hän olisi tehnyt mitään erityisen rakentavaa, vaan siksi, että Eurooppa pelkää. Pelkää, että Trump ottaa Yhdysvallat irti Natosta ja sulkee kassaholvin, josta on virrannut apua myös Ukrainaan. Siksi koko kevään ajan Euroopan johtajat, Suomea myöten presidentti Stubb eturivissä, ovat viestittäneet Yhdysvalloille yhdestä ja samasta asiasta: älkää jättäkö meitä yksin Venäjän kanssa.
Tässä uudessa tanssissa tarkoitus näyttää pyhittävän keinot. Trumpin suhtautuminen Ukrainaan on ollut epäselvä, poukkoileva ja jopa halveksuva – mutta nyt, kuin taikaiskusta, hänen asenteensa näyttää pehmentyneen. Venäjä onkin taas paha. Ukrainaa ehkä sittenkin kannattaa tukea. Onko tämä Euroopan lobbauskampanjan tulosta? Ehkä. Mutta jos maailman rauhan ja vapauden kohtalo riippuu siitä, kuinka hyvin maailmanjohtajat osaavat hieroa Trumpin egoa, olemme vaarallisilla vesillä.
Tähänkö olemme tulleet? Siihen, että mielistely on strategia, ja että maailman sydän lyö sen mukaan, kuinka Trump sattuu heräämään sinä aamuna. Rationaalinen päätöksenteko, arvopohjainen ulkopolitiikka ja pitkäjänteisyys ovat vaihtuneet egonhallintaan. Maailman napanuora kulkee nyt suoraan presidentin ailahtelevien tunnelmien kautta – ja siinä tanssissa Euroopan johtajat näyttävät olevan valmiita vaikka moonwalkiin, jos se saa Donaldin nyökkäämään hyväksyvästi.
Naton huippukokouksessa tanssittiin rauhan puolesta – mutta musiikin valitsi joku muu.
