Onko rauha hyödyke, jonka parasta ennen -päiväys on umpeutunut?
Rauha ei ole enää itsessään selvä tila vaan poliittinen väline,jonka arvoa suurvallat määrittelevät omista lähtökohdistaan.Tässä analyysissä pureudutaan siihen,miksi rauhan ylläpito on tullut vaikeammaksi kuin koskaan.
Rauha on outo tuote. Sitä myydään juhlapuheissa, sitä varastoidaan diplomaattisissa kaapeissa kuin kallista viiniä, ja aina kun se avataan, se on ehtinyt hieman hapettua. Viime vuosina on alkanut tuntua siltä, että rauhan parasta ennen -merkintä on hiipinyt meille huomaamatta: mitä kauemmin se seisoo hyllyllä, sitä vaikeammin se avautuu, ja sitä useammin se hajoaa käsiin.
Mutta oliko rauha koskaan pysyvä hyödyke? Vai onko se alusta asti ollut kulutustavara, jota käytetään huolimattomasti ja oletetaan sen vain ilmestyvän takaisin hyllyyn, kun viimeinenkin tipahtaa lattialle? Kysymys tuntuu entistä ajankohtaisemmalta, kun sotien kartta laajenee, vanhat valtajärjestykset murenevat ja uudet nousevat tilalle – ilman, että kukaan pysähtyy miettimään, mitä rauha ylipäätään tarkoittaa maailmassa, jossa kaikki on muutoksessa.
Rauhan historian voi lukea kuin vanhan käyttöohjekirjan marginaaleja: luvussa yksi kehotetaan luottamaan sopimuksiin, luvussa kaksi muistutetaan kunnioittamaan rajoja, ja lopussa on varoitus – älkää leikkikö tulella. Silti tuli on taas syttynyt. Diplomatia, joka ennen oli maailman takkahuone, on muuttunut kilpahuutojen toriksi, jossa jokainen haluaa viimeisen sanan, mutta kukaan ei halua ensimmäistä elettä.
Nykyisessä maailmanjärjestyksessä rauhan mahdollisuudet näyttävät riippuvan kolmesta asiasta: muistista, kyvystä ja tahdosta.
Muisti tarkoittaa sitä, muistammeko vielä ne ajat, jolloin rauha rakennettiin sotien raunioille tietoisena päätöksenä. Rauha oli silloin projekti, ei sivutuote. Se vaati suunnittelua, kompromisseja, jopa nöyryyttä. Mutta maailma on lyhytmuistinen: menneiden sukupolvien varoitukset ovat kuluneet ohueksi kuin vanha filmirulla.
Kyky viittaa siihen, onko maailmalla enää toimivia rakenteita rauhan ylläpitämiseen. Suuret instituutiot natisevat liitoksissaan, ja niiden valta murenee. Säännöt, jotka kantoivat läpi kylmän sodan, tuntuvat vanhentuneilta. Järjestys on muuttunut moninapaiseksi, mutta navigointikartta ei ole päivittynyt.
Tahto on lopulta tärkein mutta samalla heikoin linkki. Rauha ei synny, jos sitä pidetään itsestään selvänä. Tarvitaan poliittista rohkeutta, pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea moraalista selkärankaa nähdä ihmiset numeroiden takana. Ja juuri tämä tahto tuntuu olevan harvinaistuva luonnonvara.
Silti rauha ei ole loppuunmyyty. Se ei ole hyödyke, joka on unohtunut varastoon ja pilaantunut. Sen parasta ennen -päiväys ei ole lopullinen, vaan se uusiutuu, jos joku jaksaa lukea ohjeet uudelleen ja alkaa korjata sitä, mikä on murtunut.
Rauhan paradoksi on tämä: se on hauras mutta ei toivoton. Se on vaikea mutta ei mahdoton. Sen arvo nousee juuri silloin, kun se näyttää katoavan.
Ehkä rauha ei olekaan kauppatavara, vaan yhteinen projekti, jonka käyttöikä riippuu meistä. Ja ehkä paras ennen -päiväys on muistutus – ei päätepiste.
