Ukrainan rauhanneuvottelut ja voiman todellinen merkitys
Donald Trump ja Vladimir Putin tapasivat Alaskassa – symbolisesti kaukana Euroopasta mutta lähellä valtapolitiikan hermokeskuksia – keskustelemaan Ukrainan sodasta. Tulokset olivat kaikkea muuta kuin selkeitä. Mitään ei saatu aikaan, mikä viittaisi rauhaan tai konkreettiseen etenemiseen. Yksi asia on kuitenkin varma: sota jatkuu.
Putin pelaa aikaa. Jokainen kuukausi kuluttaa ukrainalaisia, uuvuttaa lännen päättäjiä ja luo uusia mahdollisuuksia Venäjän seuraaville liikkeille. Hänen strategiansa perustuu kuluttamiseen ja odottamiseen – hän tietää, että aika voi olla hänen liittolaisensa, jos länsi antaa sen olla.
Maanantaina Washingtonissa kokoontuivat Euroopan johtajat etsimään vastauksia samoihin kysymyksiin: tulitauosta, alueluovutuksista ja rauhansopimuksesta. Vaihtoehdot näyttävät kaikki ongelmallisilta. Tulitauko ilman turvatakuita olisi vain tauko ennen seuraavaa hyökkäystä. Alueluovutukset olisivat palkinto hyökkäyssodalle. Ja rauha ilman oikeudenmukaisuutta olisi pelkkä tyhjä kuori.
Näin jäljelle jää yksi kysymys: onko ainoa todellinen tie rauhaan se, että Ukraina saa niin paljon tukea ja aseita, että voima ratkaisee tämän sodan? Historia opettaa, että aggressorin palkitseminen johtaa uusiin sotiin. Historia myös osoittaa, että demokratioiden päättämättömyys voi olla vaarallisempaa kuin yksikään taistelu.
Varmaa on siis vain tämä: ilman Ukrainan tukemista voima ei ole oikeuden puolella. Epävarmaa on kaikki muu – ja juuri se epävarmuus tekee tästä sodasta koko maailman kysymyksen.
