Lapsi makaa hiljaa. Viisi vuotta, mutta painaa tuskin kolmea kiloa. Langan laiha, silmät suurina onttoina kuoppina, iho kiinni luissa kuin unohtunut vaate kuivuneella pyykkinarulla. Hän ei itke enää – ei jaksa. Sänky on pelkkä repaleinen patja betonilattialla, ja ympärillä on hiljaisuus, joka tuntuu huutavan.
Äiti istuu vierellä, käsi lapsensa kylmenevällä otsalla. Hän ei ole syönyt vuorokauteen, eikä lapsi kolmeen päivään. Vesi on lopussa. Lääkkeet ovat loppuneet kuukausia sitten. Avustusrekat pysähtyivät rajan taakse kuukausia sitten, eivätkä ole liikkuneet siitä. Ilmassa leijuu palaneen, tuhotun, kuolleen haju. Kaupunki ympärillä on murskana – savuavat rauniot, romahtaneet kodit, kadonneet nimet, katkenneet elämät.
Missä on oikeus? Missä on Jumala, jos Hän näkee tämän?
Mikä moraalinen oikeus Hamasilla on uhrata lapsiaan, sitoa heidät sotansa välikappaleiksi, käyttää siviilejä suojanaan? Mikä oikeus kenelläkään on rakentaa vastarinta lapsen kehoon?
Ja mikä moraalinen oikeus Israelilla on murtaa tämä kansa, musertaa heidät ruokaa, vettä, toivoa vaille? Pommittaa korttelit tomuksi, asettaa saarto, jota mikään hätähuuto ei enää läpäise?
Maailma katsoo. Katsoo livenä, katsoo reaaliajassa, satojen kameroiden läpi. Ja tekee… ei mitään. Sivistys on vaiti. Diplomatia pyörittää peukaloitaan. YK pitää kokouksia. Lapsi makaa edelleen liikkumatta.
Tämä ei ole sota, tämä on teurastus. Tämä ei ole puolustus, tämä on hiljainen hyväksyntä kuolemalle.
Kun maailma katsoo, ja sallii tappamisen jatkua, mitä siitä tulee? Mikä jää jäljelle, kun kaikki tuhottu ei ole enää vain rakennuksia, vaan myös ihmisyyttä?
Lapsi hengittää vielä. Heikosti.
Mutta ehkä ei enää huomenna.
