Suuri puhallus
Viime aikojen kansainvälisessä politiikassa on nähty monenlaisia yllätyksiä, mutta kenties suurin niistä on Yhdysvaltojen uusi, jännittävä lähestymistapa Eurooppaan. Trumpin hallinto on jälleen ottanut käyttöön tunnusomaisen strategiansa: epävakauden maksimointi ja johdonmukaisuuden minimointi. Lopputuloksena Euroopan johtajat ovat joutuneet omaksumaan entistä notkeamman joogaharjoituksen, sillä heidän täytyy venyä niin tulkitsemaan kuin kestämäänkin Washingtonin viimeisimpiä käänteitä.
Euroopan pääkaupungeissa onkin viime kuukausina käyty eräänlainen kansainvälisen politiikan versio arvailuleikistä, jossa diplomaatit yrittävät tulkita, mikä Trumpin tiimin suunnitelmista on totta, mikä bluffia ja mikä puhdasta huumoria. Yhtenä päivänä Washington vakuuttaa sitoutuvansa Natoon ”sata ja yksi prosenttisesti”, seuraavana päivänä liittokunnan rahoitus leikkautuu, ja kolmantena päivänä presidentti Trump saattaa twiitata, että Euroopan maiden tulisi ”maksaa enemmän tai liittouma lakkautetaan”. Jäljelle jää vain yksi kysymys: onko tämä improvisaatiota vai käsikirjoitettua tragikomediaa?
Mutta varsinainen mestariteos on käynnissä Ukrainaan liittyvissä rauhanneuvotteluissa – tai pikemminkin rauhankulisseissa. Trumpin ja Putinin väliset keskustelut ovat saavuttaneet uuden tason: nyt neuvotellaan rauhasta ilman osallisia. Ukraina loistaa poissaolollaan, ja Euroopan johtajille jää lähinnä mahdollisuus kuunnella, mitä pöydän alla päätetään. Tiedustelulähteet kertovat, että neuvottelut etenevät ”erittäin rakentavassa hengessä” – jos rakentavalla hengellä tarkoitetaan sitä, että yksi osapuoli sanelee ja toinen myötäilee.
Samaan aikaan Euroopan poliitikot yrittävät epätoivoisesti ymmärtää, mikä on pelin henki. Ranskan presidentti puhuu strategisesta autonomiasta, Saksan liittokansleri toistaa sitoutumistaan transatlanttisiin suhteisiin, ja Britannian pääministeri yrittää edelleen selvittää, mitä Trump tarkoitti kehuessaan maan ”loistavaa Brexitiä”. Suomen ulkoministeri puolestaan toteaa diplomaattisesti, että ”tilanne on dynaaminen” – mikä on ilmeisesti nykykieltä sanalle ”kaaos”.
Lopulta Trumpin hallinnon Eurooppa-politiikka vaikuttaa olevan kuin Suuri Puhallus -elokuvan jatko-osa. Suunnitelmaa ei ole, mutta huijaus etenee täydellä vauhdilla. Ja kuten klassisissa huijauksissa aina, vasta lopussa selviää, kuka oikeastaan jää ilman lompakkoa – tai tässä tapauksessa ilman omaa päätösvaltaansa. Jäljelle jää vain yksi kysymys: kuka tässä lopulta puhaltaa ja ketä? Ja ennen kaikkea – milloin yleisö tajuaa, että koko näytelmä on ollut silkkaa illuusiota?