Viktor Orban-Eu:n sisäinen hajottaja ja Putinin pelinappula
Viktor Orbán – Euroopan unionin sisäinen vieraskeho
Ingressi:
Viktor Orbán ei marssi EU-kokouksiin lippu liehuen – hän livahtaa sisään sivuovesta, taskussaan Putinin terveiset ja mielessään peli, jossa muut ovat nappuloita. Tässä henkilökuvassa tarkastellaan, kuinka Unkarin pääministeristä tuli eurooppalainen Troijan hevonen, joka hajottaa hiljaa – mutta järjestelmällisesti.
Viktor Orbán ei marssi EU-kokouksiin lippu liehuen – hän livahtaa sisään sivuovesta, taskussaan Putinin terveiset ja mielessään peli, jossa muut ovat nappuloita. Unkarin pääministeri on erikoinen yhdistelmä kansallismielistä isänmaan puolustajaa ja systeemin sisäistä sabotoijaa. Hän pelaa omaa peliään EU-pöydässä, mutta nappulat eivät ole hänen – vaan meidän muiden.
Orbán ei ole mies, joka rakentaa kompromisseja. Hän on mies, joka nauttii niiden romuttamisesta. Kun Bryssel haluaa yhteisiä päätöksiä Venäjän vastaisista pakotteista tai Ukrainan tukemisesta, Orbán vetää jarrusta – ei välttämättä siksi, että hän vastustaisi ideaa, vaan koska hän voi. Hän käyttää veto-oikeutta kuin koulun kapinallinen käyttää melua: saadakseen huomion ja ohjat omiin käsiinsä.
Samaan aikaan Unkari on EU:n tukijärjestelmien suurkuluttaja. Miljardien eurojen virrat ovat virallisesti kehitysapua ja koheesiorahoitusta, mutta käytännössä niillä on rakennettu jotain muuta: vallan ekosysteemiä, jossa poliittinen lojaalisuus palkitaan urakoinnilla, omistuksilla ja hiljaisuudella. Orbánin lähipiirissä vaurastuminen ei ole sattumaa – se on järjestelmän ominaisuus.
Orbánin maailmankuva ei sovi EU:n arvopohjaan, mutta se ei estä häntä hyödyntämästä unionia. Hän puhuu suvereniteetista, mutta vastaanottaa avokätisesti tukia. Hän vastustaa liittovaltiokehitystä, mutta pitää huolen siitä, että Unkarin etu realisoituu säännöllisesti yhteisistä pusseista. Hän puhuu arvoista, mutta ne ovat aina toisten – ei hänen omien – rikkomuksia.
Kremlin suuntaan Orbán on johdonmukainen. Hän ei peittele myötämielisyyttään Venäjän suuntaan, vaan esittää sen pragmaattisena ”rauhanpolitiikkana”, joka käytännössä tarkoittaa myötäilyä ja pehmentämistä. Samalla hän esittää itsensä sillanrakentajana – vaikka seisoo sillan keskellä, hajottamassa lautoja molemmista päistä.
Mikä sitten on hänen perintönsä? Unkari, jossa kansalaisyhteiskunta on vaiennettu, media kesytetty ja oikeuslaitos valjastettu hallinnon tarpeisiin. Ulospäin tämä näyttäytyy EU:lle ongelmana, mutta sisäisesti se on ollut tavoitteellinen projekti: hiljainen maa, jossa vain yksi ääni kuuluu – ja se ääni on Orbánin.
Viktor Orbán ei ehkä romuta Euroopan unionia yhdellä iskulla, mutta hän toimii kuin hitaasti nakertava mato. Hän ei huuda, ei riehu – hän hymyilee, myöntää tuen Ukrainan aseavulle ”ehdollisesti”, ja kun Bryssel on kääntänyt selkänsä, hän nostaa puhelimen ja kuuntelee mitä Moskovasta kuiskitaan. EU jatkaa eteenpäin – mutta joku vaihtaa reittiä sisältä käsin.
