Riikka Purran paha paikka
Riikka Purra ei hymyile enää yhtä usein. Kun Suomen valtiovarainministerin salkku loksahti hänen eteensä, moni ajatteli, että nyt tulee tiukkaa talouskuria ja vanhan koulun säästölinjaa. Niin tulikin. Mutta kansan kiitoksen sijaan tuli kivetys, someraivo ja syyttävä sormi. Missä kohtaa peli muuttui?
Purra on joutunut paikkaan, jossa tuntuu olevan enää huonoja vaihtoehtoja. Suomen valtiontalous on kuin velkainen omakotitalo, jossa katto vuotaa, pankki painostaa ja lapset tarvitsevat koulurepun. Velkaa on liki 200 miljardia euroa. Julkinen talous laahaa miinuksella, eikä tulopuolella näy ihmeitä.
Heinäkuussa 2025 Suomelta putosi yksi tähti: kansainvälinen luottoluokittaja Fitch laski Suomen luottoluokituksen AA+:sta AA:han. Se ei ole vielä romahdus, mutta se on varoitus. Lasku merkitsee viestiä markkinoille: Suomen talous ei ole enää aivan vakaimpien joukossa. Ja juuri tässä paineessa Riikka Purra yrittää tasapainottaa valtion velkaantumista – velkakello tikittää, mutta vasara ja naulat ovat loppumassa.
Silti jokainen leikkaus – oli se sitten kulttuurista, sosiaaliturvasta tai opetuksesta – aiheuttaa huudon. Hän on valtion kirstunvartija aikana, jolloin kirstu on tyhjä ja kansa vaatii lisää kolikoita.
Vielä 1990-luvulla säästölinjasta saattoi tulla sankari. Iiro Viinanen muistetaan kylmähermoisena leikkaajaministerinä, joka pani tuon laman keskellä rahahanat kiinni. Presidentti Sauli Niinistö puolestaan tasapainotti valtion taloutta laihduttamalla budjettia – ja sai siitä arvostusta. Nyt sama kaava ei toimi. Riikka Purrasta ei tehdä kansallissankaria, vaikka hän tekisi kaiken oppikirjan mukaan.
Miksi? Onko yhteiskunta muuttunut vai onko talouden tarina saanut uuden moraalisen kehyksen? Leikkaaminen ei ole enää vain talouspoliittinen ratkaisu vaan eettinen kysymys. Ketä sattuu ja miksi juuri heitä? Enää ei riitä, että luvut täsmäävät – niiden täytyy myös tuntua oikeudenmukaisilta. Ja tämä on politiikan ehkä mahdottomin tehtävä.
Purra on joutunut median ja opposition ristitulessa kantamaan hallituksen linjaa, joka ei ole yksin hänen käsialansa. Mutta valtiovarainministerinä juuri hän kantaa kasvot leikkauksille. Siinä missä Petteri Orpo piiloutuu pääministerin yleiseen asemaan ja muu hallitus hymyilee taustalla, Purra seisoo yksin etulinjassa – vähän kuin leikkauslistojen postinkantaja, joka joutuu ottamaan vastaan iskut, jotka on allekirjoittanut koko kabinettiseurue.
Silti Purran kohdalla ei voi olla nostamatta esiin kahta todellisuutta. Ensimmäinen: hän tekee tehtävää, jota moni muu ei halunnut. Toinen: hänen puolueensa, perussuomalaiset, on rakentanut vuosikaudet poliittista pääomaa populismilla, joka lupasi ”rahaa kansalle” ja ”järkeä talouteen”. Nyt kun leikkaamisen aika koitti, äänestäjien odotukset ja todellisuus eivät enää kohtaa. Purra joutuu nielemään sen karvaan totuuden, että hallitusvastuussa populismin retoriikka hajoaa kuin vanha meikkivoide sateessa.
Ehkä Riikka Purran suurin taakka ei olekaan Excel-taulukot, vaan epärealistiset odotukset. Hän ei voi pelastaa taloutta ilman kipua, eikä voi tehdä kipua ilman vihaa. Hän on Iiro Viinasen talouskurin perillinen, mutta ajassa, jossa kansan pinna on lyhyempi, ja empatian vaatimus suurempi.
