Antti Lindman ja takinkäännön taide
Herranen aika, Antti Lindman – Vaihdetaan takkia, mutta älkää muistako eilistä
Herranen aika, Antti Lindman! Kun hän istuu eduskunnassa arvokkaasti kädet ristissä ja otsa kurtussa, moni ehkä ajattelee, että nyt puhuu mies, joka kantaa huolta Suomen suunnasta. Ja niin hän tekeekin – sillä suunnalla, joka kulloinkin palvelee parhaiten oppositiopolitiikan draaman kaarta. On se kumma, miten selkeästi Lindman näkee nykyisen hallituksen virheet, mutta kuinka hämäräksi jäävät ne samat ratkaisut, joita hänen oma puolueensa vielä hetki sitten puolusti kuin perustuslakia.
On kuin poliittinen muisti olisi laite, jossa on ”unohtamisen pikakelaus” – ja Lindman painaa sitä joka kerta, kun muistutus omasta hallitusajasta alkaa häiritä argumentin terävyyttä. Viime hallituskaudella tehtiin leikkauksia hieman, sopeutuksia vähän, nipistettiinkin,mutta jakopolitiikka oli varsin mittavaa—mutta silloin se oli ”vastuullista talouspolitiikkaa”. Nyt kun Orpon hallitus tekee käytännössä mittavaa säästöpolitiikkaa, ne ovatkin ”sosiaalisesti epäoikeudenmukaisia ja ideologisia leikkausohjelmia”. Muutos on siis tapahtunut politiikassa ja muistissa. Ja muistihan, kuten tiedetään, on ihmisellä valikoiva – mutta poliitikolla se on strateginen.
Kukaan ei toki odota täydellistä johdonmukaisuutta. Politiikka on kompromissien taidetta, mutta joskus se on myös itsensä kieltämisen taidetta. Lindman on kuin vaatemyyjä, joka tarjoaa kansalle uutta takkia: ”Tämä ei ole sama, jota tarjosin viime kerralla. Tämä on uusi, vaikka väri ja malli ovat tutut – ja napitkin näyttävät olevan samoilla paikoilla.”
Ehkä tämä kaikki olisi harmitonta poliittista peliä, ellei se jättäisi jälkeensä jotain suurempaa: tunnetta siitä, ettei kukaan oikeasti kanna vastuuta. Kun hallitus vaihtuu, myös vastuu pyyhkiytyy pois kuin liitutaululta sateessa. Ja kun oppositio on riittävän äänekäs, kansa alkaa unohtaa, kuka oikeastaan teki mitä ja milloin. Tätä Lindman tietää hyödyntää tarkasti – ei röyhkeästi, vaan lempeästi, pehmeällä äänellä ja harkituilla sanoilla. Hän ei hyökkää, vaan kysyy viattomasti: “Miten tähän on oikein jouduttu?” Vastauksen hän tietää kyllä, mutta se ei nyt sovi käsikirjoitukseen.
Silti, tunnustettakoon: Lindman on hyvä siinä, mitä tekee. Hän ei ole klovni tässä sirkuksessa, vaan ehkä enemmänkin sen sirkustirehtööri – ohjaa katseet sinne, missä kulloinkin kannattaa olla närkästynyt, ja peittää sillä, mitä tapahtui kulisseissa vuosina 2019–2023. Se on taito, jota ei opita yhdellä hallituskaudella. Se vaatii vuosien harjoitusta ja kykyä pitää pokka, vaikka takki vaihtuu kesken puheen.
Ja kenties meidän tulisi lopettaa paheksuminen ja alkaa pitää tätä taitolajina. Lindmanin kaltainen poliitikko ei ole epäjohdonmukainen, vaan sopeutuva. Hän tietää, että politiikassa pärjää se, joka osaa olla tänään huolestunut siitä, minkä eilen hyväksyi. Ja kansa? Se katsoo, kuuntelee, nyökkää – ja ehkä äänestää, koska kaikki muut tekevät kuitenkin samoin.
Niinpä: herranen aika, Antti Lindman – ehkä sinä et käännä takkia. Ehkä sinä vain käytät sitä molemmin puolin.

Antti Lindman kaksikasvoisena-politiikan roolinvaihdon mestari
