Yöllä numerot näyttävät erilaisilta. Päivällä ne ovat prosentteja, käyriä ja virhemarginaaleja, joista voi puhua rauhallisesti. Kannatus elää, vaalit ratkaisevat ja hallitus tekee työnsä loppuun. Sellaisia lauseita politiikassa käytetään.

Petteri Orpo makaa hereillä ja katsoo pimeää kattoa. SDP edellä, kokoomus kaukana takana. Ja vielä pahempaa: suomalaiset eivät näytä haluavan nykyistä hallituspohjaa uudelleen. Kaksi prosenttia. Hän kääntää kylkeä. Kaksi prosenttia. Sitä lukua on vaikeampi selittää pois.

Ehkä suomalaiset ovat vain väsyneitä hallitukseen. Niin käy aina. Vaikeat päätökset maksavat, talous on ollut huono, velkaa on liikaa ja maailma ympärillä levoton. Jonkun oli tehtävä nämä päätökset. Jonkun oli oltava aikuinen huoneessa.

Garden Helsinki

Ajatus rauhoittaa hetken, kunnes mieleen tulee Garden Helsinki. Miten ihmeessä siitä tuli tällainen? Hankkeen piti olla yksi päätös muiden joukossa. Investointi, kasvua, työpaikkoja, Helsinkiä, Suomea. Sitten tulivat kysymykset. Kuka esitti, kuka tiesi, kuka puhui kenelle ja miksi juuri tämä hanke? Lopulta pääministeri seisoi kameroiden edessä selittämässä asiaa, jota hänen ei koskaan pitänyt joutua selittämään.

Politiikassa on kummallinen laki. Suuretkin päätökset unohtuvat, mutta joskus yksi pieni yksityiskohta jää ihmisten mieleen ja alkaa edustaa kaikkea muuta.

Orpo nousee vuoteesta. Keittiössä on hiljaista. Hän laskee vettä lasiin eikä sytytä valoja. Ikkunan takana suomalainen yö on vielä hetken pimeä.

Uusikaupunki

Sitten mieleen tulee Uusikaupunki. Valmet Automotive. Tehdas piti pelastaa, työpaikat piti pelastaa, suomalainen teollisuus piti pelastaa. Eikö juuri sitä pääministeriltä odoteta? Mutta politiikassa hyvä tarkoitus ei riitä. Omistukset, raha, vaalirahoitus, esteellisyys – samat sanat palaavat otsikoihin.

Hän tietää itse, miten asiat ovat menneet. Hän tietää perustelut ja sen, ettei maailma ole niin yksinkertainen kuin lehden otsikko. Mutta tietävätkö ihmiset? Ja vielä pahempi kysymys: uskovatko he?

Orpo katsoo pimeää ikkunaa. Hän on aina luottanut hillintään. Ei suuria eleitä, ei tarpeetonta draamaa eikä huutamista. Asiat hoidetaan, neuvotellaan, sovitaan ja mennään eteenpäin. Se on kantanut pitkälle: puolueen puheenjohtajaksi, vaalivoittoon, pääministeriksi.

Mutta nyt mieleen hiipii ajatus, jota hän ei päivällä päästäisi lähellekään. Entä jos juuri se ei enää riitä? Entä jos suomalaiset eivät tällä kertaa näe rauhallisuutta vakautena vaan etäisyytenä? Entä jos hallitus muistetaan leikkauksista, riidoista ja selityksistä? Entä jos kaikki se työ, jonka piti palauttaa Suomen talous kestävälle pohjalle, näkyy vaali-iltana vain yhtenä lukuna television ruudulla?

Ajatus on hetken lähes sietämätön. Sitten jokin muuttuu. Ehkä juuri siksi hän on tässä. Politiikka ei ole gallupien seuraamista. Vaalit ovat vasta edessä ja vuosi on politiikassa pitkä aika. Suomen talous voi kääntyä, työllisyys parantua ja investoinnit lähteä liikkeelle. Ihmiset voivat vielä nähdä, miksi päätöksiä tehtiin.

Ja kokoomus on kokoomus. Se on noussut ennenkin. Hän tuntee puolueensa. Kun vaalit lähestyvät, rivit suoristuvat ja kampanja alkaa. Silloin ihmiset joutuvat lopulta kysymään itseltään muutakin kuin sitä, ovatko he tyytyväisiä hallitukseen.

Orpo huomaa suoristavansa selkäänsä pimeässä keittiössä. Ehkä peli ei olekaan menetetty. Ehkä tästä vielä noustaan. Ehkä muutaman kuukauden päästä nämä gallupit näyttävät vanhoilta lehtileikkeiltä.

Hän melkein hymyilee. Sitten mieleen palaa kaksi prosenttia, ja hymy katoaa.

Aamu alkaa vähitellen vaalentaa ikkunaa. Kohta puhelin soi. Tulevat avustajat, kokoukset, toimittajat ja kysymykset. Kohta Petteri Orpo on jälleen Petteri Orpo, Suomen pääministeri – rauhallinen, asiallinen ja hillitty.

Hän vie lasin tiskipöydälle.

Mutta vielä muutaman sekunnin ajan keittiössä seisoo vain mies, joka ei tiedä, onko hänen poliittisen uransa suurin saavutus jo takana – vai vasta edessä.