Sofia Virta
Sofia Virta ja ikuinen taistelu vastustamisen vastusta vastaan
Politiikassa on paljon erilaisia rooleja: sovittelijoita, johtajia, näkijöitä ja puurtajia. Harvemmin kuitenkaan törmää siihen, että koko puolueen kantava voima on vastustaminen – vieläpä niin syvällä tasolla, että lopulta huomaa vastustavansa myös omaa vastustustaan. Sofia Virta on tässä mestariluokkaa. Vihreiden nykyinen puheenjohtaja muistuttaa välillä poliittista zen-mestaria, joka on päättänyt kääntää kaiken päinvastaiseksi. Jos hallitus esittää jotakin, sitä vastustetaan. Jos opposition toinen puolue esittää jotakin, sitäkin vastustetaan. Ja jos joku kansalainen kysyy, voisiko asioita joskus kannattaa, vastaus on kyllä: “Me kannatamme sitä, että vastustamme.”
Vihreiden olemassaolon oikeutus näyttää tiivistyvän siihen, että ilman vastustusta ei olisi identiteettiä. Sofia Virran johdolla puolue muistuttaa zeniläistä koania: mitä tapahtuu, kun vastustamisen kohde katoaa? Jos ilmastonmuutos ratkeaisi huomenna, jäisikö puolue seisomaan kadulle plakaatti käsissään – ja kääntyisikö se silloin vastustamaan ratkaisua, koska se vei heidän elämäntehtävänsä? Virta itse on energinen, selkeästi älykäs ja sydämestään politiikkaan sitoutunut. Mutta hänen poliittinen habituksensa tuntuu rakentuvan paradoksille. Hän on puolueensa sisäinen terapeutti: “Kyllä, tämäkin asia pitää torpata, koska muuten emme olisi me.” Hänen hymynsä on rauhallinen, mutta sanat viiltävät: aina löytyy kulma, josta asia on väärin.
Vihreät puolueena muistuttaa liikenteen stop-merkkiä: pysäytetään aina, riippumatta siitä, onko liikennettä vai ei. Turvallisuuden nimissä, kyllä – mutta lopulta myös liikkeen estämiseksi. Ja jos joku ehdottaa, että voitaisiin jatkaa matkaa, syntyy heti sisäinen keskustelu: “Eikö pysähtymisen pysähtyminen ole jo eräänlaista vaarallista liikkumista?” Näin puolue elää paradoksissa, jossa kaiken toiminnan täytyy pysähtyä, jotta voi olla varmaa siitä, että mitään virhettä ei tapahdu.
Sofia Virta on siis enemmän kuin poliittinen johtaja – hän on vastustamisen papitar, rituaalien vaalija. Hän pitää huolen siitä, että puolueen jäsenet eivät vain vastusta ulkoisia vihollisia, vaan myös omaa epävarmuuttaan. Ja kun joskus tulevaisuudessa puolueelle ehkä tarjoutuu hetki kannattaa jotakin yksinkertaista ja konkreettista, voi hyvin kuvitella Virran seisovan vakavana eduskunnan puhujakorokkeella ja lausuvan: “Hyvät ystävät, me kannatamme tätä, mutta ainoastaan vastustaaksemme kannattamisen kannattamista.”
