Onko vasemmisto enää radikaali?
Minja Koskela vai tuuleen huutava itsestäänselvyyksiä suoltava arvosteluautomaatti ilman todellisuuden vastuuta?
Vasemmiston radikaalius on kokenut muodonmuutoksen: barrikadeista on siirrytty esseihin, sloganeista sävyeroherkkiin lausuntoihin. Mutta voiko vallankumousta tehdä turvallisesti? Ja missä kohtaa poliittinen puhe muuttuu vain taustahälyksi?
Oli aika, jolloin vasemmisto halusi polttaa vallitsevan järjestelmän poroksi ja rakentaa uuden – mieluiten savitiilistä ja yhteisomistuksesta. Nyt se haluaa keskustella siitä, miksi järjestelmä tuntuu pahalta, ja ehdottaa empatiaa. Barrikadeilta on siirrytty podcast-studioihin. Sloganit on vaihdettu sävyeroherkkään diskurssianalyysiin.
Ja siinä istuu Minja Koskela – uuden ajan vasemmiston ikoni. Ei enää Che Guevaran haamu, vaan hyvin artikuloitu, TikTok-sukupolven sosiologi, joka ei heitä kiviä pankkien ikkunoihin, vaan julkaisee esseen kapitalismin arkipäiväistymisestä lastenlauluissa. Hänen aseensa ei ole megafoni vaan esseistinen haarniska, joka suojaa kaikelta paitsi kysymykseltä: ”Entä mitä seuraavaksi?”
Koskela ei ehkä muuta maailmaa, mutta hän kyllä muistuttaa säännöllisesti, että maailma pitäisi muuttua. Kritiikkiä kyllä riittää, mutta kuka tekee käytännön työt? Ei ainakaan se, joka istuu esseepalkintoraadin kokouksessa. Hän on kuin poliittinen äititerapeutti: antaa palautetta, mutta ei koskaan korjausvelkaa.
Missä ovat teot? Missä vasemmiston visio siitä, miltä oikeasti radikaalisti erilainen yhteiskunta näyttäisi? Ei enää vaarallisia vaatimuksia, vaan turvallisia toteamuksia. Vallankumouksen sijaan meillä on nyt sisältöä: brändättyjä kirjoja, keskustelupaneeleita, vaikuttavaa läsnäoloa medioissa, jotka kaikki muistuttavat toinen toistaan ja pyytävät anteeksi, etteivät pysty enempään.
Nykyvasemmisto ei enää halua valtaa – se haluaa näkyvyyttä. Radikaalius on muuntunut muodoksi, estetiikaksi, kirjoitusotteeksi. Siinä missä ennen oltiin epämukavia, nyt ollaan hyviä. Hyvin tiedostavia. Hyvin saatavilla Instagramissa. Luokkatietoisuus mainitaan kyllä, mutta lähinnä kirjaviitteissä. Tekoja ei juuri enää tehdä – niistä kirjoitetaan.
Minja Koskela on täydellinen esimerkki tästä ajasta. Lahjakas, perillä, mutta vaarattomaksi hiottu. Hän ei ole radikaali – hän on käyttökelpoinen. Ja käyttökelpoisuus, kuten tiedämme, myy. Se on kuin sosiaalisesti hyväksytty versio aktivismista – sellainen, joka ei vahingossakaan haasta liikaa.
Ehkä radikaalius ei kuollut – ehkä se vain julkaistiin esseenä.
Loppukevennys:
”Vallankumous on peruttu tältä päivältä. Tilalla luetaan Judith Butleria ja keskustellaan kokemuksellisesta epämukavuudesta. Pukeudu kerroksittain ja ota oma matto.”
