Hiski Haukkala ja vaikenemisen kulttuuri
Tämä ei ole väärin – suomalaisen vaikenemisen mestarikurssi
Suomessa on aina ollut helppoja tapoja selittää vaikeita asioita. Kun virkamies jää kiinni, ei puhuta virheestä vaan ”menettelytavoista”. Kun moraali joutuu törmäyskurssille todellisuuden kanssa, vedetään hattu silmille ja mumistaan: ”Tämä ei ole väärin, tämä ei sodi suomalaisten oikeustajua vastaan.”
Tähän koulukuntaan näyttää liittyneen myös Hiski Haukkala, joka palkkasi presidentti Stubbin pojan Oliver Stubbin Upin harjoittelijaksi ohi pätevämpien hakijoiden. Skandaali olisi voinut ratketa hetkessä rehellisellä anteeksipyynnöllä, mutta suomalaisessa virkamieskulttuurissa on toinen, paljon tärkeämpi sääntö: älä koskaan myönnä mitään.
Sen sijaan olemme saaneet seurata eriskummallista selittelyjen ilotulitusta: muistikatkoksia, puolikkaita perusteluja ja uusia ”vaihtoehtoisia faktoja”. Lopuksi pöytään kannettiin vielä kesäkuussa palkattu kriisikonsulttitoimisto – ilman kilpailutusta, tietenkin – jonka tehtäväksi jäi viestiä, että tässä ei oikeastaan ole mitään viestittävää.
Kansa katsoo hämmästyneenä. Presidentti-instituutio, jota on totuttu pitämään suomalaisen moraalitajun linnakkeena, horjuu. Kuinka paljon vaikenemista ja kikkailua tämä maa vielä kestää ennen kuin joku sanoo ääneen sen, minkä kaikki tietävät: tässä on menty pieleen.
Jos Haukkala toimisi niin kuin suomalainen oikeustaju oikeasti vaatisi, hän eroaisi. Ei keksisi uutta peitetarinaa, ei piiloutuisi konsulttien selän taakse, ei kaivaisi veronmaksajien kukkarosta erorahaa, vaan sanoisi yksinkertaisesti: ”Anteeksi. Tein virheen.”
Mutta Suomi ei ole anteeksien maa. Tämä on selittelyjen maa. Tämä on maa, jossa virkamieskunta uskoo, että väärin on vasta sitten, kun joku sen tuomioistuimessa toteaa. Sitä ennen kaikki on ”hyvää hallintoa”.
Tämä ei ole väärin. Tämä on suomalainen tapa.
Hiski Haukkala vaikenee valinnoistaan
