Minä olen minä.

Lause on yksinkertainen, melkein liian yksinkertainen. Siinä ei näyttäisi olevan mitään ratkaistavaa. Ja silti suuri osa elämästä saattaa kulua juuri sen ymmärtämiseen, mitä nuo kolme sanaa todella tarkoittavat.

Me synnymme maailmaan muiden keskelle. Jo ennen kuin osaamme itse sanoa, keitä olemme, joku toinen nimeää meidät, tulkitsee meitä, rohkaisee, rajoittaa, hyväksyy tai torjuu. Vähitellen opimme katsomaan itseämme myös muiden silmien kautta.

Se on osa ihmiseksi kasvamista.

Emme voisi elää yhdessä, ellei meillä olisi kykyä kuunnella muita, mukautua, tehdä kompromisseja ja ottaa huomioon se, että maailmassa on muitakin kuin minä.

Kuinka paljon voin muuttua muiden vuoksi ennen kuin en enää tiedä, mikä minussa on omaa ja mikä opittua?

Missä minä päätyn ja toinen alkaa?

Ehkä juuri siksi ihmisen täytyy olla riittävän vahva yksilönä. Ei vahva siksi, että hänen pitäisi pärjätä yksin. Ei siksi, että mikään ei saisi koskettaa tai haavoittaa häntä. Sellainen vahvuus olisi lähinnä panssari.

Todellinen sisäinen vahvuus on ehkä jotakin hiljaisempaa.

Ihminen voi sanoa toiselle: minä ymmärrän sinua, mutta en ajattele samalla tavalla.

Siinä ei ole vihamielisyyttä.

Siinä on raja.

Ja rajat ovat ehkä yksi eheyden perusedellytyksistä.

Me helposti ajattelemme rajoja kieltoina. Todellisuudessa ne kertovat siitä, että kaksi ihmistä voivat olla lähellä toisiaan ilman, että heidän täytyy muuttua yhdeksi. Hyvässä suhteessa ei tarvitse kadota toisen sisään.

Ilman sitä kohtaavat helposti vain tarpeet, odotukset, pelot ja roolit.

Ihminen tarvitsee muita koko elämänsä ajan. Ajatus täydellisestä riippumattomuudesta on ehkä yksi aikamme sitkeimmistä harhoista. Kukaan meistä ei rakennu yksin. Me tarvitsemme katsetta, joka tunnistaa meidät, kättä, joka joskus kannattelee, ja ihmisiä, joiden seurassa voimme unohtaa hetkeksi olevamme vahvoja.

Mutta muiden ihmisten keskellä meidän pitäisi silti säilyttää jokin oma paikka.

Sellainen sisäinen huone, johon maailman melu ei kokonaan ulotu.

Paikka, jossa ihminen tietää edes jotakin siitä, mikä hänelle on tärkeää.

Se ei tarkoita, että meidän pitäisi tuntea itsemme täydellisesti. Ehkä kukaan ei tunne. Ihminen on outo olento myös itselleen. Saatamme toimia tavalla, jota emme ymmärrä, pelätä asioita, joiden juuria emme tunne, ja löytää itsestämme puolia, joita emme tienneet olevan olemassa.

Siksi kysymys kuka minä olen ei ehkä koskaan saa lopullista vastausta.

Ja ehkä juuri niin pitääkin olla.

Minuus ei ole valmis rakennus, jonka viimeinen tiili asetetaan paikoilleen jonakin tiettynä päivänä. Se muuttuu kokemusten mukana. Elämä kuluttaa pois jotakin, tuo jotakin tilalle ja pakottaa välillä katsomaan itseämme aivan uudesta suunnasta.

Nuorena saatamme kuvitella tietävämme, millaisia ihmisiä olemme. Sitten tulee elämä.

Rakkaus voi muuttaa meitä. Menetys voi muuttaa meitä. Työ, lapset, vanhuus, epäonnistuminen, sairaus, yksinäisyys ja onnistuminen voivat kaikki tehdä näkyväksi jotakin, mitä emme itsestämme aikaisemmin tienneet.

Silti kaiken muutoksen keskellä säilyy merkillinen tunne jatkuvuudesta.

En sama kuin ennen, mutta sama ihminen.

Ehkä juuri tässä on minuuden syvin arvoitus. Me muutumme jatkuvasti, mutta silti tunnistamme itsemme. Lapsuuden valokuvassa oleva ihminen näyttää joskus vieraalta, mutta tiedämme hänen olevan minä. Hän ei tiennyt mitään siitä, mitä minä nyt tiedän. Hänellä oli toiset pelot ja toiset unelmat. Silti hänen ja minun välillämme kulkee näkymätön lanka.

Elämä vetää ja venyttää sitä lankaa, mutta harvoin se kokonaan katkeaa.

Joskus tulee hetkiä, jolloin ihminen ei enää tunnista itseään. Se voi tapahtua vähitellen. Olemme pitkään eläneet muiden odotusten, työn, velvollisuuksien tai roolien mukaan. Olemme olleet puolisoita, vanhempia, työntekijöitä, yrittäjiä, auttajia ja vastuunkantajia.

Kaikki nämä voivat olla tärkeitä osia elämää.

Mutta ne eivät ole koko ihminen.

Ihminen on taitava rakentamaan identiteettiään asioista, jotka voivat kadota: työstä, asemasta, ulkonäöstä, omaisuudesta, toisen ihmisen rakkaudesta ja muiden arvostuksesta.

Niin kauan kuin ne pysyvät, rakennelma tuntuu vahvalta. Mutta elämässä mikään niistä ei ole täysin varmaa.

Jokainen ihminen särkyy joskus jostakin kohdasta. Joku menetys jättää jäljen. Jokin pettymys muuttaa tapaa, jolla katsomme maailmaa. Jokin kokemus jakaa elämän aikaan ennen sitä ja sen jälkeen.

Mutta rikkinäisyys ei välttämättä ole eheyden vastakohta.

Ehkä eheys on kykyä ottaa myös rikkoutuneet osat osaksi itseään. Ei unohtaa niitä. Ei teeskennellä, ettei mitään tapahtunut.

Tässä mielessä ihminen voi olla eheä juuri siksi, ettei hän ole virheetön.

Ehkä eheys syntyy siitä, että emme enää yritä leikata itsestämme pois kaikkea sitä, mikä ei sovi kauniiseen kuvaan. Myös pelko kuuluu meihin. Samoin epävarmuus, väsymys, ikävä ja epäonnistuminen – mutta myös rohkeus, ilo, lempeys ja rakkaus.

Ihminen on kokonainen vasta silloin, kun hänen ei tarvitse valita itsestään vain hyväksyttäviä osia.

Nykyinen maailma tekee tästä vaikeaa.

Meitä arvioidaan ja verrataan enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Lähes kaikelle löytyy mittari. Näkyvyydelle, suosiolle, tehokkuudelle, menestykselle, terveydelle, varallisuudelle ja vaikutusvallalle.

Vähitellen voi syntyä ajatus, että ihmisenkin arvo voitaisiin ilmoittaa jonkinlaisena lukuna.

Mutta kaikkein tärkeimmät asiat ihmisessä ovat kummallisen huonosti mitattavissa.

Millä mitataan sitä, että ihminen pysyy toisen vierellä silloin, kun tämä on heikoimmillaan? Mikä on mittayksikkö anteeksiannolle? Kuinka suuri numero annetaan ihmiselle, joka vaikean elämän jälkeen ei muuttunut katkeraksi?

Miten mitataan kykyä myöntää, että olin väärässä?

Tai sitä hetkeä, jolloin ihminen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsoo itseään ilman halveksuntaa?

Ja ehkä vahva yksilöllisyyskin pitäisi ymmärtää uudelleen.

Vahva ihminen ei välttämättä ole se, joka tietää aina mitä tekee. Joskus vahvuus on sitä, että uskaltaa sanoa: en tiedä.

Vahvuutta voi olla myös se, että pyytää apua, tunnustaa pelkäävänsä, luopuu mielipiteestä, jota on puolustanut vuosia, koska huomaa olleensa väärässä – tai yksinkertaisesti uskaltaa muuttua.

Jos ihminen joutuu puolustamaan eilistä itseään hinnalla millä hyvänsä, hänestä tulee oman identiteettinsä vanki.

Siksi lause minä olen minä ei saa muuttua lauseeksi tällainen minä olen, enkä muuksi muutu.

Niissä on suuri ero.

Ensimmäisessä on hyväksyntää.

Jälkimmäisessä voi olla pelkoa.

Saan oppia. Saan jättää taakseni jotakin, jonka joskus kuvittelin olevan olennainen osa itseäni. Saan tulla joksikin, jota nuorempi minäni ei olisi osannut kuvitella.

Eheys ei ole paikalleen pysähtymistä.

Se on ehkä sitä, että muutoksen keskellä ihminen ei huku itseltään.

Elämän loppupuolella kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi ei ehkä jää, kuinka paljon saimme aikaan tai kuinka moni meidät huomasi.

Ehkä kysymys on paljon yksinkertaisempi.

Ei täydellisesti.

Ei aina rohkeasti.

Ei niin, ettemme olisi tehneet kompromisseja tai joskus eksyneet.

Vaan niin, että kaiken keskellä jokin oma ääni säilyi. Että osasimme joskus pysähtyä ja kuunnella sitä.

Ja jos olimme kadottaneet sen, osasimme etsiä sen uudelleen.

Sillä ehkä ihmisen ei tarvitse olla järkähtämätön pysyäkseen eheänä.

Riittää, että hänellä on jokin sisäinen suunta, johon palata.

Paikka, jossa ei tarvitse todistaa arvoaan. Ei selittää itseään. Ei verrata. Ei esiintyä.