Suomalaisen tukiyhteiskunnan nousu ja tuho
Suomalaisen tukiyhteiskunnan nousu ja tuho,kun ilmainen raha loppuu
Oli aika, jolloin suomalainen yhteiskunta oli kuin ahkera muurahaiskeko: jokainen kantoi oman kortensa kekoon, kuokki kesäisin peltonsa ja leipoi talvella ruisleipänsä itse. Mutta sitten tuli tuki. Se tuli ensin hiljaa ja hyvää tarkoittaen – kuin pieni apu hevosenhoitajille tai kyläkirjastoille – mutta kasvoi vuosikymmenten mittaan paisuvaksi tukihirviöksi, jonka lonkerot ulottuvat nykyisin kaikkeen paitsi terveeseen järkeen.
Tänään meillä on tukia asumiseen, opiskeluun, yrittämiseen, viljelemiseen, viljelemättä jättämiseen, yhdistystoimintaan, kulttuuripalkintoihin, seuratiloihin, hyvinvointialueille, pahoinvointialueille, innovaatioille ja siihen että joku keksi taas uuden sovelluksen, jota kukaan ei käytä. Suomessa on tuki myös sille, että mietitään pitäisikö jonkin asian tukemista ehkä tulevaisuudessa tukea.
Tukiyhteiskunnan arkkitehdit halusivat rakentaa turvaverkon, mutta se verkko alkoi muistuttaa riippumattoa, johon käpertyivät ensin aktiiviset kansalaiset, sitten järjestöt, ja lopulta kokonaiset organisaatiot – ja nyt siinä nukkuu budjetti.
Kun 70-luvulla perustettiin kansalaisjärjestö, talkoovoimin kerättiin varoja, pidettiin arpajaisia ja myytiin mokkapaloja torilla. Vuonna 2025 järjestö hakee rahoitusta kuudelta eri viranomaiselta, ja jos rahaa ei tipu, toiminta lakkaa. Ei siksi että ihmiset olisivat väsyneitä, vaan koska kukaan ei enää tiedä, miten kerätään varoja ilman valtion vaakunaa kirjekuoren kulmassa.
Ja niin meillä on kuntien kulttuurilautakunnissa kokouksia, joissa jaetaan tuhansia euroja tilaisuuksiin, joissa käy kahdeksan ihmistä – ja hekin ovat järjestäjien sukulaisia. Hyvinvointialueilla maksetaan miljoonia hallintohimmeleille, joilla ei ole sen enempää yhteyttä hyvinvointiin kuin lipputankoon on yhteyttä lippulaivaan.
Samalla perustoimintoja romutetaan. Tiet murenevat kuin perunarieskat, kun määrärahat katoavat tukiviidakkoon. Junavuoroja perutaan, kouluja lakkautetaan, mutta kolmannen sektorin henkisen poninhännän varjossa kasvaa aina uusia hankkeita: “Osallistuva kestävyysaktivointi -hanke Koillis-Satakunnan kulttuuriperinnön äärellä”. Rahoitus myönnetty. Kohderyhmä: kolme ihmistä ja yksi utelias kissa.
Eikä kyse ole enää vain järjestöistä. Myös isot laitokset ja yritykset istuvat tukien päällä kuin kotkanpoikaset, suu auki valtion äidin ruokittaviksi. Business Finland jakaa tukea “kasvuyrityksille”, joiden kasvu tarkoittaa lähinnä uusien konsulttipalaverien lisääntymistä.
Lopulta käy niin kuin aina käy, kun jaetaan enemmän kuin tienataan: rahat loppuvat. Ja silloin kaikki huutavat yhteen ääneen: “Meiltä ei saa leikata!”
Syntyy tukikriisi. Kukaan ei ole valmis luopumaan omasta siivustaan, vaikka koko kakku on paistettu velkaveden varassa. Lopputuloksena ei ole kestävä yhteiskunta, vaan tukiputkessa kiemurteleva rakennelma, jonka juurille ei enää paista valoa. Ja kun joka nurkka on tuettu, ei mikään kestä omillaan.
Mikä avuksi? Kenties pitäisi palauttaa suomalainen perinnekilpailu: mokkapalakisa, jossa häviäjä maksaa. Tai yksinkertainen kysymys jokaiselle tuenhakijalle: ”Jos tätä ei tuettaisi, tekisitkö silti?” Jos vastaus on ”en”, kyseessä ei ole elintärkeä toiminto vaan harrastus.
Onko vielä toivoa? Ehkä, jos muistamme että yhteiskunta ei ole kone, jota öljytään tuilla, vaan yhteisö, joka elää, kun ihmiset ottavat vastuuta. Ja joskus, ihan vain joskus, kieltäytyvät ilmaisesta rahasta.
Haluatko mukaan piirakkapalalle – vai kannatko kakkua?
