Onko rauha hyödyke, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt umpeen – vai tuote, jota suurvallat pitävät tahallaan niukkuudessa?
Rauha esitetään mielellään universaalina arvona, mutta käytännössä se on globaali kauppatavara, jota myydään poliittisilla ehdoilla ja strategisilla hinnoilla. Rauhan hinta nousee aina silloin, kun sitä tarvittaisiin eniten. Ja juuri nyt se on kallistunut niin paljon, että vain harvalla valtiolla on varaa ostaa sitä, eikä yhdelläkään ole varaa ylläpitää sitä.
Kylmän sodan jälkeinen harha – ajatus automaattisesta, itsestään uusiutuvasta rauhasta – on osoittautunut poliittiseksi valheeksi. Rauhaa ei enää tuoteta yhteistyöllä vaan kilpailulla. Se on muuttunut geostrategiseksi välineeksi, jonka avulla neuvotellaan etupiireistä, raaka-aineista ja vaikutusvallasta. Jokainen rauhanhetki on nykyisin sijoituskohde, ei päämäärä.
Nykyisessä maailmanjärjestyksessä rauhan mahdollisuudet riippuvat ennen kaikkea siitä, kuka omistaa konfliktit.
Suurvallat käyvät sotia, mutta ne myös omistavat niiden lopputulokset. USA, Kiina ja Venäjä puhuvat vakaudesta, mutta tarkoittavat sillä eri asioita:
• Yhdysvalloille vakaus on liittolaissuhteiden ylläpitämistä.
• Kiinalle se on taloudellisen vaikutusvallan laajentamista.
• Venäjälle se on oikeus korjata historian “virheitä” asevoimin.
Tässä ympäristössä rauha ei ole enää yhteinen projekti vaan kilpailtu markkina. Jokainen suurvalta tuottaa oman versionsa rauhasta – ja myy sen pakettina niille, jotka eivät voi kieltäytyä.
Eurooppa puolestaan uskoo yhä rakenteisiin, jotka rakennettiin toisen maailmansodan raunioista. Se luottaa kansainväliseen oikeuteen, vaikka monet maailman uudet voimapisteet pitävät sitä poliittisena koristeena. Eurooppa haluaa rauhaa, mutta se ei ole valmis maksamaan siitä hintaa, joka nykymaailmassa vaaditaan: strategista yhtenäisyyttä ja taloudellisesta mukavuudesta luopumista.
Keskiössä on silti yksi kysymys:
Voiko rauhaa olla silloin, kun sotaa ei enää pidetä epäonnistumisena vaan politiikan jatkeena?
Ukraina on tästä karmea esimerkki. Jokainen lausunto, jokainen avustuspaketti, jokainen neuvottelu peilaa enemmän lännen poliittisia intressejä kuin sodan todellisuuden kauhua. Kun taustalla pelataan suurvaltojen shakkia, rauha jää helposti nappulaksi, ei päämääräksi. Ja samalla Venäjä testaa, kuinka pitkälle se voi venyttää kansainvälisen oikeuden rajoja ennen kuin kukaan enää jaksaa huomauttaa niiden olemassaolosta.
Rauha ei ole loppuunmyyty, mutta se on politisoitu. Se on muuttunut välineeksi, jolla hallitaan liittoumia, rajoitetaan kilpailijoita ja pidetään yllä globaalin vallan arkkitehtuuria.
Silti yksi asia ei ole muuttunut:
Rauha syntyy vain silloin, kun sen puolustaminen on tärkeämpää kuin sen hinta.
Tällä hetkellä maailma näyttää siltä, että kaikki laskevat kustannuksia – mutta kukaan ei laske riskejä.
Ehkä rauhan “parasta ennen” -päiväys ei olekaan kulunut, vaan me olemme vain lukeneet sen väärästä kulmasta.
