Suomen kansantalous muistuttaa tällä hetkellä vanhaa puulämmitteistä saunaa. Kaikki tietävät, että puut loppuvat kohta. Silti keskustelu keskittyy siihen, kuka jätti luukun auki vuonna 1994.

Suomen talouspolitiikan historiaa voidaan kuvata kolmella sanalla: rakennettiin, elettiin, hämmennetään. Vuosikymmeniä kerättiin veroja, rakennettiin teitä, kouluja, sairaaloita ja sellaista yhteiskunnallista infrastruktuuria, jonka olemassaolo havaittiin vasta kun se alkoi hitaasti rapistua. Ikään kuin huomaisi katon tarpeellisuuden vasta silloin, kun se sataa sisään.

Nyt istuva hallitus — tai mikä hallitus kulloinkin istuu, sillä vaihtelevuus on tullut uudeksi pysyvyydeksi — on joutunut epäkiitollisen arvoituksen eteen: miten tasapainotat budjetin, jonka tulot laskevat ja menot kasvavat? Vastaus on yksinkertainen kaikille paitsi niille, joiden elinolot ratkaisusta riippuvat.

Budjettineuvotteluita läheltä seurannut kuvitteellinen lähde, joka ei halua nimeään mainittavan koska hänellä on vielä jonkinlainen ammatillinen tulevaisuus, kuvasi tilannetta näin: on kuin yrittäisi täyttää kylpyammeen, kun pohjassa on reikä ja joku vie hanaa.

Leikkaa, säästä, toivo parasta

Säästöohjelmat ovat saaneet luovia nimiä siitä lähtien, kun havaittiin, että sana leikkaus saa ihmiset kaduille. Nykyisin puhutaan rakenteellisista uudistuksista, palveluiden kehittämisestä ja tuottavuusloikista. Kaikki tarkoittavat samaa: jotain tutuksi tullutta lakkaa olemasta, ja kukaan ei oikein osaa selittää, miksi juuri se oli ylimääräistä.

Erityinen innovaatio on ollut taito leikata niin, että kukaan ei tiedä, mihin leikkuri on osunut, ennen kuin menee itse hakemaan palvelua. Kirjasto suljettu. Bussivuoro peruttu. Terveyskeskuksen ajanvaraus siirretty digitaaliseen järjestelmään, joka toimii kahdeksana tuntina kuukaudessa ruuhka-aikojen ulkopuolella.

Oppositio on tässä tilanteessa löytänyt kutsumuksensa. Jokainen budjettiesitys saa osakseen moraalisesti ladattuja puheenvuoroja, joissa kerrotaan, miten asiat pitäisi tehdä — viitaten kuitenkin varovasti siihen, millä tämä rahoitettaisiin. Rahoitusosa jää harjoitustehtäväksi kuulijalle.

Emme leikkaisi koulutuksesta, emme terveydenhoidosta, emme vanhustenhuollosta, emme puolustuksesta, emme kehitysavusta emmekä infrastruktuurista, todetaan. Sen sijaan tehtäisiin talouskasvua. Miten? Kasvulla. Miten kasvu saadaan aikaan? Kasvattamalla. Selvä.

Väestö kiittää olemalla olematta

Suomalainen erityispiirre tässä yhtälössä on demografia. Syntyvyys on laskenut tasolle, jossa tilastojen nuolet osoittavat pelottavaan suuntaan ja ekonomistit alkavat hieroa silmiään uudelleen katsottuaan luvut. Eläkeläisiä on enemmän kuin tekijöitä, ja tekijöistä osa muuttaa Norjaan.

Norja on tässä tarinassa eräänlainen varoittava esimerkki siinä mielessä, että se on olemassa vain muistuttamassa, mitä Suomi olisi voinut olla, jos merenpohjassa olisi ollut öljyä eikä vain savea ja keltaista hiekkaa. Norjalaiset rahastot pyörittelevät satoja miljardeja, kun Suomessa pyöritellään peukaloita ja mietitään, käykö eläkeikä 70:ssä vai 72:ssa.

Maahanmuutto on teoriassa ratkaisu, mutta käytännössä asia, josta ei pysty puhumaan ilman että joku vetää tuolin alta. Tarvitaan lisää veronmaksajia, mutta ei semmoisia. Tai semmoisia, mutta ei niin paljon. Tai noin paljon, mutta ei sinne päin. Yhteinen ymmärrys on löydettävissä, kunhan kaikki ensin lopettavat huutamisen.

Hallituksen ero ja muita viihdyttäviä harrastuksia

Hallituksen eroa on vaadittu viime aikoina niin ahkerasti, että siitä on tullut eräänlainen kansallinen rituaali, kuten jouluperinne tai Euroviisut. Tullaan yhteen, vaaditaan eroa, hajotaan, tullaan uudelleen yhteen. Hallitukset vaihtuvat, mutta rakenteelliset ongelmat jäävät kuin vieraanvaraiselle kaatopaikalle unohtunut sohva.

Perussuomalaiset syyttävät vasemmistoa tuhlauksesta. Vasemmisto syyttää oikeistoa kovuudesta. Kokoomus syyttää kaikkia epärealistisuudesta, itse asiassa myös itseään, joskaan ei julkisesti. Vihreät syyttävät kaikkia planeetasta, mikä on tärkeää mutta hieman off-topic, kun katolla sataa sisään.

Hallitusneuvottelut ovat vuosien saatossa kehittyneet omaksi taiteenlajikseen. Ensin esitetään vaatimuksia, joista tiedetään, ettei vastapuoli suostu niihin. Sitten tingitään. Sitten tingitään lisää. Lopulta laaditaan ohjelma, jonka kaikki allekirjoittavat ja josta kukin tulkitsee juuri sen, mitä haluaa. Kaksi vuotta myöhemmin todetaan, että oltiin eri mieltä.

Vaihtoehtojen puute tarjoaa vaihtoehdon

Tilanteen ydin on kiusallinen: käytettävissä ei ole hyviä vaihtoehtoja. On vain erilaisia yhdistelmiä huonoista vaihtoehdoista, joista jotkut ovat hieman vähemmän huonoja kuin toiset — riippuen siitä, kenen näkökulmasta lasketaan ja kenellä on laskukone.

Veronkorotukset hidastavat kasvua. Leikkaukset kurittavat heikoimmassa asemassa olevia. Velkaantuminen siirtää ongelman lapsille, joita ei synny tarpeeksi kantamaan velkaa. Rakenneuudistukset ovat välttämättömiä mutta kivuliaita ja hitaita, ja puolessavälissä yleensä odottaa vaalitappio. Talouskasvu on paras ratkaisu, mutta ei tule tilaamalla.

Tässä tilanteessa poliitikko on asemassa, joka muistuttaa lentäjää, jolle on kerrottu lennon aikana, että tankkiin mahtui väärä määrä polttoainetta, sää on huonontunut, varakenttä on kiinni ja matkustajat ovat alkaneet äänestää siitä, minne laskeudutaan. Taidokas lentäjä löytää tien. Kokematon painaa nappia ja toivoo parasta.

Epilogi: viimeinen saunavuoro

Loppujen lopuksi suomalaisessa talouskeskustelussa on jotain syvällisen tragikomedista. Maa, joka keksi koulutusihmeen, mobiiliteknologian vallankumouksen ja saunakulttuurin diplomatiakeinona, etsii nyt kuumeisesti keinoa maksaa oman menestyksensä laskun.

Hyvinvointivaltio ei ollut lahja tai onnekas sattuma — se rakennettiin tietoisesti, sukupolvien kompromisseilla ja veronmaksajien euroilla. Se voidaan myös tietoisesti purkaa, osa kerrallaan, budjetti budjetilta, leikkaus leikkaukselta. Kysymys on vain siitä, haluammeko tehdä sen tietoisesti vai ajautua siihen valittaen.

Suomi ei ehkä ole köyhä maa. Se on maa, joka yrittää samaan aikaan olla rikas, oikeudenmukainen, turvallinen, kilpailukykyinen, vihreä, kansainvälinen, omavarainen ja velaton.

Ongelma ei ole tavoitteissa. Ongelma on siinä, että lasku saapuu aina ennen kuin ihme ehtii tapahtua.

Ja niin Suomi jatkaa matkaansa. Ei kohti konkurssia. Ei kohti vaurautta. Vaan kohti seuraavaa budjettiriiheä. Siellä joku ehdottaa jälleen, että ehkä vielä löytyy jotakin, mistä nyhtää.

— Finis —