Sisäinen Repeämä-sarja osa VI
Nimetön manifesti
Joka aamu kirjoitan itseni uusiksi
seinälle, jota ei ole.
Ei kiveen, ei paperiin –
vaan siihen läpikuultavaan pintaan,
joka erottaa toiveen ja toiston.
Sieltä peilit kopioivat minut
väärässä muodossa:
toisinaan sotilaana ilman asetta,
toisinaan runoilijana ilman kieltä.
Kaikissa versioissa silmät ovat samat –
katse, joka ei enää etsi vaan luovuttaa.
Yritin kerran sanoa “olen minä”,
mutta kieli suli kuin lumi huulen päällä.
Syntyi ääni, joka muistutti nimeä,
mutta ei ollut kenenkään.
Huulet puhalsivat esiin
vain lumisateen,
sellaisen, joka ei koskaan kosketa maata.
Ja sekin suli ennen kuin ehti näkyä.
Joka päivä piirrän uuden reunan
olemattoman hahmon ympärille,
toivoen, että jonain aamuna
muoto pysyy paikallaan,
ettei maailma huuda sen ylitse
oman ohjelmansa.
Mutta kaikki mitä luon
on peruutusliikkeen kieltä.
Kutsun sitä manifestiksi,
mutta se ei julista mitään.
Se vain kuiskii:
”älä unohda, että olit joskus oikea.”
