Hiljaisuuden koneisto-sarja Osa VI

Särkymäpiste Kun horisontti särkyi,se ei tehnyt ääntä.Se hajosi hiljaisuuteen,kuin kaiku, jota ei koskaan lausuttu.Taivas repeytyi aukisydämen takaa,ja minä näin,että kaiken alla oli vain toinen kerros harmaata. Keuhkoissani räsähti näkymätön haava,ei verestävä, vaan vuotava unohdusta.Se tihkui ilmaa,joka oli väärin hengitetty.Jäljelle jäisisäänhengityksen takaasumuinen maisema,missä minä olinvieras itselleni,kuin matkustaja omaan ihoonsa. Kengät eivät sopineet,kädet eivät osuneet yhteen,sanat jäivät…

Pinnan läpi Kävellessäni kaupungin läpijalka upposi katukivetyksen läpi.Ei multaan. Ei viemäriin.Vaan toiseen aikaan,jossa minä istuin jo – kirjoittamassa tätä samaa runoatoivoen että heräisin ennen loppua. Taivaalla leijui kellonvihreä sade.Se kasteli muistotja painoi ne syvälle ihoon. Ja kun heräsin,jalassani roikkuipala toista todellisuutta.Sitä ei saanut irti,ei edes repimällä.

Peilinvastainen Minun kasvonisyöksyivät ulos heijastuksestakuin lintu ikkunaa päin,eivät särkyneet, mutta eivät palanneetkaan.Ne jäivät toiseen huoneeseen,jonka ovet oli suljettu mielikuvituksen nauloilla. Siellä aika ei suostunut kulkemaanmuuta kuin takaperin,kuin sotilas pakoillessaan varjoaan.Päivät katosivat peilin syvyyksiinja toivat takaisinvalokuvia, joita ei koskaan otettu. Olen enää vain liikkeen varjo,kuiskaus käänteisestä hengityksestä,käsi, joka ei muista tarttua,katse, joka unohti katsomisen. Yöllä kuulen,…

Valekasvot Naamarin allaoli toinen naamari.Ja sen alla –ei lihaa, ei luuta,vaan kerros ajatuksia,jotka eivät koskaan uskaltaneet tulla todeksi. Olin rakentanut itsenisuojista, joita en enää osannut riisua.Jokainen hymyoli kuin sälekaihdin:päästi valoa sisäänmutta ei koskaan ulos. Peilissä minua katseliarvokas vieras,joka osasi käyttäytyä tilanteen mukaan.Hän tervehti oikeaan aikaan,naurahti silloin kun kuului,ja itki vain silloinkun kukaan ei ollut katsomassa….

Kello käänsi selkänsä Kaupungin keskelläkello käänsi selkänsä minulle.Sen kasvoille oli piirrettyei mitään –vain huuto, joka ei osunut suuhun. Sekunnit lakkasivat alistumasta.Ne tanssivat pellavakankaallaja raapustivat ruumiilleni:Tämä aika ei ole sinun. Kadut tuntuivat vierailta,mutta minä tunnistin niiden hajun.Se oli kellon jäljiltä –jähmettyneen sikiön kylmä lämpö. Kello ei vastannut kun kysyin nimeäni.

Nimetön manifesti Joka aamu kirjoitan itseni uusiksiseinälle, jota ei ole.Ei kiveen, ei paperiin –vaan siihen läpikuultavaan pintaan,joka erottaa toiveen ja toiston. Sieltä peilit kopioivat minutväärässä muodossa:toisinaan sotilaana ilman asetta,toisinaan runoilijana ilman kieltä.Kaikissa versioissa silmät ovat samat –katse, joka ei enää etsi vaan luovuttaa. Yritin kerran sanoa “olen minä”,mutta kieli suli kuin lumi huulen päällä.Syntyi ääni,…