Rautahäkin unelma
Lintu lauloi itsensä lukkoon.
Sen säkeet olivat hopeisia vääntöjä,
kuin kieli, joka solmi itsensä solmuun
liian monesta väärin ymmärretystä sanasta.
Rautahäkissä kasvoi kieltä,
jota kukaan ei halunnut puhua –
sanoja, jotka tuntuivat
sekä palovammalta että rukoukselta.
Ne olivat liian teräviä laulettaviksi,
liian hauraita huudettaviksi.
Keskipäivän huuto
oli niin kapea,
että siihen kompastuivat unet.
Ne putosivat yksi toisensa jälkeen
kuin sokeat tähdet
hiljaisuuden kuiluun,
jota kukaan ei uskalla mitata.
Rautapuikoissa heijastui
minun oma leukani,
oma torjuttu lauluni,
oma pimeä lintuni,
joka ei halunnut lentää –
ei koska ei voinut,
vaan koska yläpuolella
oli vain taivas täynnä pelkoa.
