Sisäinen Repeäminen-sarja osa III
Särkymäpiste
Kun horisontti särkyi,
se ei tehnyt ääntä.
Se hajosi hiljaisuuteen,
kuin kaiku, jota ei koskaan lausuttu.
Taivas repeytyi auki
sydämen takaa,
ja minä näin,
että kaiken alla oli vain toinen kerros harmaata.
Keuhkoissani räsähti näkymätön haava,
ei verestävä, vaan vuotava unohdusta.
Se tihkui ilmaa,
joka oli väärin hengitetty.
Jäljelle jäi
sisäänhengityksen takaa
sumuinen maisema,
missä minä olin
vieras itselleni,
kuin matkustaja omaan ihoonsa.
Kengät eivät sopineet,
kädet eivät osuneet yhteen,
sanat jäivät kiinni suun reunoihin
ja valuivat pois
kuin roskat kadulla sateen jälkeen.
Mikä on murtuma,
jos ei todiste siitä,
että jotain yritti pysyä koossa?
Minä yritin.
Minä todella yritin,
olla ehjä ääni
rikkoutuneessa huoneessa.
Mutta kun seinät eivät kanna,
alkaa katto painaa kohti maata.
Ja silloin –
alkaa kuulla maan sisältä
omia sanojaan toisinpäin.
