Pimeän partituuri
Joka yö soi sävel,
joka ei kuulu kenellekään.
Se ei tule radiosta
eikä unesta,
vaan jostain sisäisestä huoneesta,
jonka ovea en ole koskaan avannut
mutta jonka avaimen
pidän taskussani.
Sävel leikkaa ilmaa
kuin kirurgin huuto tyhjyydessä.
Se ei pyydä kuuntelemaan,
ei kaipaa ymmärrystä –
vain tilaa resonoida.
Yritin kirjoittaa sen muistiin,
mutta nuotit valuivat
verellä, joka ei vuoda ulospäin.
Ne jäivät kieleen,
kuin lauseet, joita ei voi sanoa
ilman että maailma muuttuisi.
Minä olen nuottiviivasto.
Joka viiva minussa on arpinen,
joka tauko kertoo
mitä ei uskallettu soittaa.
Minussa on pimeys,
joka tietää sävelkulun,
mutta ei sen loppua.
Joskus luulen, että joku toinen
on kuullut saman sävelen –
hiljaisuudessa seisovan hahmon
katseessa,
tai lapsen silmissä,
jotka eivät enää kysy
vaan muistavat.
Tuo sävel ei katoa.
Se ei unohda.
Se jatkuu, vaikka minä en enää kirjoita.
Se jatkuu,
kuin viimeinen viiva
partituurissa,
joka on sävelletty yksin
särkyneelle maailmalle.
