Valekasvot
Naamarin alla
oli toinen naamari.
Ja sen alla –
ei lihaa, ei luuta,
vaan kerros ajatuksia,
jotka eivät koskaan uskaltaneet tulla todeksi.
Olin rakentanut itseni
suojista, joita en enää osannut riisua.
Jokainen hymy
oli kuin sälekaihdin:
päästi valoa sisään
mutta ei koskaan ulos.
Peilissä minua katseli
arvokas vieras,
joka osasi käyttäytyä tilanteen mukaan.
Hän tervehti oikeaan aikaan,
naurahti silloin kun kuului,
ja itki vain silloin
kun kukaan ei ollut katsomassa.
Kasvot itivät
luodinreikien kohdalta.
Ei oikeita haavoja,
vaan henkisiä lävistyksiä,
joiden kautta maailma pääsi sisään
ja teki itselleen kodin.
Joskus, yöllä,
kuulen naamarin rapisevan –
ei putoa, ei murru,
vaan vaihtaa muotoaan,
kuin iho, joka kasvaa
muistin ympärille.
Ehkä minulla ei enää ole
alkuperäisiä kasvoja.
Ehkä tämä minä,
joka koostuu valinnoista, suojista, säädyistä,
on ainoa todellinen jäljelle jäänyt.
Ja ehkä se on tragedia.
Tai ehkä se on ainoa tapa selvitä
maailmassa, jossa paljaat kasvot
poltetaan heti ensimmäisessä valossa.
