Puhumattomuuden kieli
Puhumattomuuden kieli
ei tarvinnut sanoja.
Se toimi katseilla,
tauoilla lauseiden välissä,
sillä hetkellä
kun joku päätti olla jatkamatta.
Sitä ei opetettu koulussa,
mutta kaikki oppivat sen.
Milloin vaihdetaan aihetta,
milloin nyökätään,
milloin nauretaan kevyesti
jotta jokin painava
liukenisi ilmaan.
Kieli oli tehokas,
koska se ei jättänyt jälkiä.
Ei sitaatteja,
ei todistusaineistoa,
vain yhteinen ymmärrys siitä
mikä kuuluu tähän tilaan
ja mikä jätetään ulkopuolelle.
Puhumattomuus ei ollut tyhjää.
Se oli täynnä sääntöjä.
Älä nimeä,
älä yhdistä,
älä kysy miksi
jos tiedät jo vastauksen.
Vähitellen se alkoi tuntua luonnolliselta.
Sanat tuntuivat kömpelöiltä,
liian hitailta,
liian vaarallisilta.
Hiljaisuus taas
liukui sujuvasti tilanteesta toiseen
kuin äidinkieli
jota ei koskaan kyseenalaisteta.
Ja puhumattomuuden kieli
levisi.
Se ei pakottanut ketään,
se vain palkitsi ne
jotka osasivat käyttää sitä oikein.
Lopulta emme enää tienneet
oliko meillä jotakin sanottavaa
vai oliko sekin
jo käännetty
kielelle
jossa mikään ei koskaan
tule lausutuksi ääneen.
