Hiljaisuuden koneisto-sarja Osa VII

Sirpaleinen taivas ei vastaa Sirpaleinen taivas ei vastaa,vaikka kysymykset toistetaaneri sanoilla,eri äänensävyillä,eri kellonaikoina. Se ei ole mykkä,se on hajonnut.Pilvet eivät liiku yhdessä,valo tulee vääristä kulmista,ja tähdet muistuttavat enemmänvaroitusmerkkejäkuin suunnannäyttäjiä. Me nostimme katseemmeetsien merkkiä,jotakin joka olisi vielä yhteistä.Mutta taivas palautti meillevain heijastuksia:oman pelkomme,oman odotuksemme,oman pienuutemme. Ennen taivas oli kertomus.Nyt se on arkisto,täynnä katkelmia,joista kukaan ei tiedämikä…

Läpinäkyvä paraati Torilla marssi joukkonäkymättömiä paraatipukuja.Ne huusivat iskulauseita,joita kukaan ei ymmärtänyt,sillä sanat oli valettu hiekkaanja hiekka pesty poisviimeisellä sadevedelläennen veden yksityistämistä. Pukujen sisällä oli tyhjyys,tyhjyydessä peilit,peileissä me. Yksi puku katsoi minuun,heilutti näkymätöntä kättäänja kysyi: Etkö sinäkin kuulu tähän? Hymyilin itseni halki.

Ajaton kaiku Radiosta soi laulujota ei koskaan tehty.Sen säkeet liikkuivat nurinpäin,sanoivat asioita,joita ei saanut sanoa. Se kertoi vuodestajolloin kaikki jäi tapahtumatta.Minä synnyin silloin –sanojen väliin,päivämäärän sivuun. Yhä minussa asuu kaikuajasta, jota ei ole ollut.Kun puhun, kuuletko?Se ei ole ääneni.Se on niiden,jotka jäivät syntymättä.

Kone käynnistyi ilman ääntä Kone käynnistyi ilman ääntä.Ei varoitusta,ei metallin kirskuntaa,vain hienovarainen muutos ilmassakuin lause,jota ei koskaan lausuttu loppuun. Me jatkoimme puhumistavanhoilla sanoilla,mutta ne putosivat lattiallekuin irralliset ruuvit,vailla käyttötarkoitusta. Jossain päätettiin,että hiljaisuus on tehokkaampaakuin käsky,että vaikeneminen säästää energiaaja haaveet kuluttavat liikaa. Kone oppi meiltä nopeasti:se ei pakottanut,se odotti. Ja me opimme vielä nopeamminolemaan häiritsemättä sen…

Kivun geometria Tuskalla on mittasuhteet.Sen ääriviivat eivät ole epämääräisiä –ei, ne noudattavat salattua kaavaa,kultaista leikkausta muistuttavaa rakoasydämen ja muistin välillä. Siellä missä logiikka päättyy,kivun kartta alkaa.Sormeni eivät enää osaa laskeayön aivastuksia,eivät päivien huutojajotka jäävät oven taaksekutsumatta sisään. Kipu rakentaa itsestään palatsinvain näkyäkseen sortuvanjoka kerta kun yritän istua alasja hengittää niin kuin ihminen. Polveni eivät tiedämiksi…

Kaukosäätimen sormi Vanha mies painoi nappia,ja siirsi historian toiseen aikaan. Hän pyyhki sodan pois,vaihtoi inflaation muotivinkkeihin,ja tiivisti rakkauden mainostaukoon. Mutta unohti itsensä taustallemissä minä istuinja kirjoitin tämän runon,kuin todistajana rikoksellejoka tehtiin hiljaisuudella. Lopulta hän sammutti kaiken,mutta ruutu jäi päälle.Siinä minä vilkutin takaisin.