Kivun geometria
Tuskalla on mittasuhteet.
Sen ääriviivat eivät ole epämääräisiä –
ei, ne noudattavat salattua kaavaa,
kultaista leikkausta muistuttavaa rakoa
sydämen ja muistin välillä.
Siellä missä logiikka päättyy,
kivun kartta alkaa.
Sormeni eivät enää osaa laskea
yön aivastuksia,
eivät päivien huutoja
jotka jäävät oven taakse
kutsumatta sisään.
Kipu rakentaa itsestään palatsin
vain näkyäkseen sortuvan
joka kerta kun yritän istua alas
ja hengittää niin kuin ihminen.
Polveni eivät tiedä
miksi maata pitää pelätä,
mutta ne tärisevät kuin maa allani olisi
vain ohutta teatterilavaa.
Ja ehkä onkin.
Ehkä jokainen liike
on vain osa koreografiaa,
jonka on säveltänyt näkymätön kone,
jonka ainoa kieli on särkyminen.
Ja kuitenkin minä kuljen,
askel mittaa itsensä
kipupisteiden kautta –
joka kolmas on tyhjä,
joka neljäs täynnä huutoa.
Jos joskus löydän kaavan,
ehkä lakkaan pelkäämästä
sitä, mikä sattuu.
Tai ehkä opin rakentamaan temppelin
juuri niistä kulmista
joista kerran murruin.
