Postilaatikon ääni Postilaatikko karjaisi aamulla.Se oli niellyt 200 sähköistä mainostaja yhden itsemurhakirjeen. Kirjekuori ei ollut enää paperiavaan palanutta ihokudosta. Avasin sen varoen.Sormeni alkoivat itkeä. Luin sen ääneen varjolleni –se nyökkäsi ja suli pois.Jäljelle jäi varjon varjo,ja postimerkki, jossaoli kasvoni nurinpäin.

Läpinäkyvä paraati Torilla marssi joukkonäkymättömiä paraatipukuja.Ne huusivat iskulauseita,joita kukaan ei ymmärtänyt,sillä sanat oli valettu hiekkaanja hiekka pesty poisviimeisellä sadevedelläennen veden yksityistämistä. Pukujen sisällä oli tyhjyys,tyhjyydessä peilit,peileissä me. Yksi puku katsoi minuun,heilutti näkymätöntä kättäänja kysyi: Etkö sinäkin kuulu tähän? Hymyilin itseni halki.

Pinnanmuodostus Aika istui muovituolilleja jäi siihen kiinni.Se huokaisi rintalastani läpi,kuten sadepussi, joka vuotaa unia. Muovista valui hiljainen laulu,kuin pakastettu joki,joka ei enää muista virtaamista. Ilta hikoili ikkunaanja heijasti takaisinvain sen, mitä emme olleet sanoneet. Sanat valuivat ikkunasta sisään,kastelivat kellon viisarit,mutta eivät liikuttaneet niitä.Aika jäi tuoliin kiinni.Me jäimme siihen viereen.

Pinnan läpi Kävellessäni kaupungin läpijalka upposi katukivetyksen läpi.Ei multaan. Ei viemäriin.Vaan toiseen aikaan,jossa minä istuin jo – kirjoittamassa tätä samaa runoatoivoen että heräisin ennen loppua. Taivaalla leijui kellonvihreä sade.Se kasteli muistotja painoi ne syvälle ihoon. Ja kun heräsin,jalassani roikkuipala toista todellisuutta.Sitä ei saanut irti,ei edes repimällä.

Aika repeytyy sisältä Kello pysähtyivatsani sisäänkuin nielemäni mekaniikkaolisi päättänyt kääntää suunnan. Sieltä käsinse tikittää väärään rytmiin,ei sekunteja,vaan muistoja.Jokainen naksahduson entinen hetki,joka ei suostu kuolemaan. Muistot käyvät sotaatoistensa kanssa –sotilaina painajaisia,upseereina mykkäkauden sanat.He taistelevat näkymättömällä kentälläjossa kaikki aseetovat tehty hylätyistä lupauksista. Ulkomaailman kellot käyvät edelleen.Ne kilisevät raitiovaunujen mukana,toimistojen seinillä,rakastavaisten kalentereissa.Mutta minä kuljen eri aikavyöhykkeellä –syklissä, jossa…

Hiljaisuuden kidutus Sanat katosivat,mutta melu jäi.Ei ulkoinen meteli –vaan se sisäinen sirinä,kuin rikkinäinen loisteputkiajatusten katonrajassa. Hiljaisuus oli kaikkea muutakuin rauha.Se oli tarkka ja tungetteleva,se kysyi nimeäni joka aamuja huusi sen takaisin väärin päin. Melu koputti sisäkaluihini,kuin pyytäen sisään –mutta minä olin jo täynnä.Täynnä lausumattomia lauseita,jotka liikkuivat kehossanikuin väärään aikaan käynnistyvät koneet. Yritin puhua.Huuleni liikkuivat,mutta ne…