10. Hiljaisuus jäi päälle
Hiljaisuus jäi päälle
eikä kukaan huomannut hetkeä
jolloin sen olisi voinut vielä
sammuttaa.
Se ei ollut äkillinen.
Ei romahdus,
ei viimeinen sana.
Se oli kuin laite
joka unohtui päälle
yön ajaksi
ja jatkoi toimintaansa
aamuun.
Aluksi ajattelimme,
että se on tauko.
Että kohta joku
puhuu taas,
avaa ikkunan,
kysyy sen kysymyksen
joka palauttaa äänen
paikalleen.
Mutta hiljaisuus
oli jo järjestäytynyt.
Se oli löytänyt paikkansa
kokouksissa,
kodeissa,
sisäisessä puheessa.
Se ei painanut,
se kannatteli
uutta normaalia.
Kun joku yritti sanoa jotakin,
sanat tuntuivat vierailta.
Ne kaikuivat liikaa,
veivät tilaa,
paljastivat enemmän
kuin oli enää tapana
paljastaa.
Hiljaisuus ei vaatinut meiltä
mitään.
Se vain jäi.
Kuten seinään jäänyt valo,
joka palaa turhaan
mutta jota ei sammuteta
koska se ei häiritse.
Ja niin maailma jatkoi.
Toimivana,
järjestyneenä,
melkein rauhallisena.
Vain yksi asia puuttui:
ääni
joka olisi kysynyt
onko tämä todella
se hetki
johon kaiken piti
lopulta
hiljentyä.
Abstrakti surrealistinen kuva hiljaisuudesta ja pysähtyneestä ajasta
