Käskyjen kaiku
Kuin sotilas unessa,
toistin käskyjä, joita kukaan ei antanut.
Niissä ei ollut sanoja,
vain rytmi –
sellainen, joka uppoaa jalkapohjiin
ja pakottaa liikkeeseen.
Aamuisin jalat marssivat
itsestään pimeään keittiöön,
missä vesi valui hanasta
kuin komentojen muisti.
Jokainen toisto oli puhe
joka ei ollut minun –
vain kaiku.
Peilissä seisoi joku,
joka oli joskus minä,
nyt vain järjestelmän jäännös:
naama, joka hymyili silloin kun pitikin,
kulmakarvat juuri oikeassa asennossa
ohjeistuksia varten.
Sisäinen ääni pukeutui univormuun
ja käveli eteenpäin vaikka seinän läpi,
sillä säännöt olivat tärkeämpiä
kuin aistit.
Se ei kysynyt miksi,
eikä koskaan kuunnellut ei:tä.
Ainoastaan hiljaisuus sai sen hämmentymään.
Kerran näin oven,
joka ei kuulunut reittiin.
Sen takana oli huone,
jossa ei ollut lattiaa
eikä seiniä –
vain minä, ilman komentoa.
Olin vapaa,
mutta en tiennyt
mitä tehdä käsilläni.
Joten käännyin
ja marssin takaisin
äänten luo, jotka ainakin tunsin.
