Sisäinen Repeäminen-sarja osa I
Peilinvastainen
Minun kasvoni
syöksyivät ulos heijastuksesta
kuin lintu ikkunaa päin,
eivät särkyneet, mutta eivät palanneetkaan.
Ne jäivät toiseen huoneeseen,
jonka ovet oli suljettu mielikuvituksen nauloilla.
Siellä aika ei suostunut kulkemaan
muuta kuin takaperin,
kuin sotilas pakoillessaan varjoaan.
Päivät katosivat peilin syvyyksiin
ja toivat takaisin
valokuvia, joita ei koskaan otettu.
Olen enää vain liikkeen varjo,
kuiskaus käänteisestä hengityksestä,
käsi, joka ei muista tarttua,
katse, joka unohti katsomisen.
Yöllä kuulen, miten entinen minä
kiskoo varjon vetoketjua auki,
mutta ei pääse ulos.
Hänen äänensä on samea,
kuin unessa puhuisi veden alta.
Minä vastaan vain hiljaisuudella,
sillä enää en tiedä,
kumpi meistä on kuvajainen
ja kumpi se, joka jäi sisään.
