Hiljaisuuden koneisto-sarja Osa IX

Abtraktinen surrealistinen kuva yksilön katoamisesta järjestelmän mittakaavassa

9. Yksilö mittakaavavirheenä

Yksilö havaittiin mittakaavavirheenä,
pienenä poikkeamana
järjestelmässä
joka oli suunniteltu
toistuvuutta varten.

Hän ei rikkonut mitään,
ei vastustanut,
ei hidastanut virtaa.
Hän vain ei sopinut
kaavioon
jossa merkitykset pyöristyivät
ylöspäin
ja ihmiset alaspäin.

Tietoja tarkistettiin.
Luvut täsmäsivät.
Mutta yksilö jäi silti
liian epätarkaksi,
liian moniulotteiseksi,
liian hitaaksi
reaaliaikaiseen maailmaan.

Häneltä ei otettu mitään pois.
Häneltä vain vähennettiin
merkitys.
Ensin kontekstista,
sitten päätöksistä,
lopulta kielestä
jolla asioista puhuttiin.

Kun yksilö katosi näkymästä,
järjestelmä toimi paremmin.
Raportit selkeytyivät,
käyrät rauhoittuivat,
ja joku sanoi ääneen
että tämä on edistystä.

Yksilö itse
ei tehnyt numeroa katoamisestaan.
Hän huomasi vain,
että maailma jatkui
täsmälleen samalla tavalla
ilman häntä.

Ja silloin kävi selväksi,
ettei hän ollut koskaan ollut
virhe.
Vaan mittakaava
jossa ihminen
oli lakannut
olemasta oletusarvo.

Abtraktinen surrealistinen kuva yksilön katoamisesta järjestelmän mittakaavassa

Abstrakti surrealistinen kuva yksilön katoamisesta järjestelmän mittakaavassa

Samankaltaiset artikkelit

  • Sisäinen Repeämä -sarja osaVII

    Käskyjen kaiku Kuin sotilas unessa,toistin käskyjä, joita kukaan ei antanut.Niissä ei ollut sanoja,vain rytmi –sellainen, joka uppoaa jalkapohjiinja pakottaa liikkeeseen. Aamuisin jalat marssivatitsestään pimeään keittiöön,missä vesi valui hanastakuin komentojen muisti.Jokainen toisto oli puhejoka ei ollut minun –vain kaiku. Peilissä seisoi joku,joka oli joskus minä,nyt vain järjestelmän jäännös:naama, joka hymyili silloin kun pitikin,kulmakarvat juuri oikeassa asennossaohjeistuksia…

  • Hiljaisuuden koneisto-sarja Osa X

    10. Hiljaisuus jäi päälle Hiljaisuus jäi päälleeikä kukaan huomannut hetkeäjolloin sen olisi voinut vieläsammuttaa. Se ei ollut äkillinen.Ei romahdus,ei viimeinen sana.Se oli kuin laitejoka unohtui päälleyön ajaksija jatkoi toimintaansaaamuun. Aluksi ajattelimme,että se on tauko.Että kohta jokupuhuu taas,avaa ikkunan,kysyy sen kysymyksenjoka palauttaa äänenpaikalleen. Mutta hiljaisuusoli jo järjestäytynyt.Se oli löytänyt paikkansakokouksissa,kodeissa,sisäisessä puheessa.Se ei painanut,se kannatteliuutta normaalia. Kun…

  • Ajan Pinta-sarja osa III

    Läpinäkyvä paraati Torilla marssi joukkonäkymättömiä paraatipukuja.Ne huusivat iskulauseita,joita kukaan ei ymmärtänyt,sillä sanat oli valettu hiekkaanja hiekka pesty poisviimeisellä sadevedelläennen veden yksityistämistä. Pukujen sisällä oli tyhjyys,tyhjyydessä peilit,peileissä me. Yksi puku katsoi minuun,heilutti näkymätöntä kättäänja kysyi: Etkö sinäkin kuulu tähän? Hymyilin itseni halki.

  • Sisäinen Repeäminen-sarja osa II

    Rautahäkin unelma Lintu lauloi itsensä lukkoon.Sen säkeet olivat hopeisia vääntöjä,kuin kieli, joka solmi itsensä solmuunliian monesta väärin ymmärretystä sanasta. Rautahäkissä kasvoi kieltä,jota kukaan ei halunnut puhua –sanoja, jotka tuntuivatsekä palovammalta että rukoukselta.Ne olivat liian teräviä laulettaviksi,liian hauraita huudettaviksi. Keskipäivän huutooli niin kapea,että siihen kompastuivat unet.Ne putosivat yksi toisensa jälkeenkuin sokeat tähdethiljaisuuden kuiluun,jota kukaan ei uskalla…

  • Sisäinen Repeäminen-sarja osa IX

    Valekasvot Naamarin allaoli toinen naamari.Ja sen alla –ei lihaa, ei luuta,vaan kerros ajatuksia,jotka eivät koskaan uskaltaneet tulla todeksi. Olin rakentanut itsenisuojista, joita en enää osannut riisua.Jokainen hymyoli kuin sälekaihdin:päästi valoa sisäänmutta ei koskaan ulos. Peilissä minua katseliarvokas vieras,joka osasi käyttäytyä tilanteen mukaan.Hän tervehti oikeaan aikaan,naurahti silloin kun kuului,ja itki vain silloinkun kukaan ei ollut katsomassa….

  • Ajan Pinta-sarja osa I

    Pinnanmuodostus Aika istui muovituolilleja jäi siihen kiinni.Se huokaisi rintalastani läpi,kuten sadepussi, joka vuotaa unia. Muovista valui hiljainen laulu,kuin pakastettu joki,joka ei enää muista virtaamista. Ilta hikoili ikkunaanja heijasti takaisinvain sen, mitä emme olleet sanoneet. Sanat valuivat ikkunasta sisään,kastelivat kellon viisarit,mutta eivät liikuttaneet niitä.Aika jäi tuoliin kiinni.Me jäimme siihen viereen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *