Paavo Väyrynen – huomenna kaikki on toisin
Paavo Väyrynen on suomalaisen politiikan ainoa mies, jolle eilinen ei ole historiaa vaan alustava luonnos. Siinä missä muut tekevät päätöksiä, Väyrynen tekee varauksia. Ja siinä missä muut siirtyvät eteenpäin, hän palaa lähtöruutuun – koska siellä asiat olivat vielä paremmin.
1980-luvulla Keskustan puheenjohtajana Väyrynen kehitti toimintamallin, joka jäi pysyvästi poliittiseen perimään. Kun jokin asia oli sovittu, se ei ollut vielä valmis. Se oli vain tilapäisesti hyväksytty. Yön yli nukkuminen oli vaarallinen hetki: aamulla Paavo saattoi herätä uuteen todellisuuteen, jossa eilen sovittu asia vaati välitöntä uudelleenneuvottelua.
Ei siksi, että hän olisi muuttanut mieltään. Vaan siksi, että ajattelu oli jatkunut.
Ministeri, joka ei koskaan lähtenyt
Paavo Väyrynen on ollut ministerinä niin monta kertaa, että hänen nimikylttiinsä olisi pitänyt lisätä vuosiluku. Ulkoministerinä, työministerinä, aluepolitiikan puolustajana – aina varmana siitä, että Suomi on erityistapaus, jota ei voi verrata kehenkään muuhun. Ja jos joku yritti, se oli merkki huonosta vertailusta.
1990-luvulla Suomi kuitenkin päätti muuttua ilman Paavo Väyrysen lupaa. EU-jäsenyys tuli, euro tuli, maailma nopeutui. Keskusta teki päätöksiä, ja Väyrynen teki vastalauseita. Lopulta puolue jatkoi eteenpäin, ja Väyrynen jatkoi… Paavo Väyrysenä.
Kupla, joka ei koskaan puhkea
Paavo Väyrysen kupla ei ole kupla sanan kevyessä merkityksessä. Se on ilmatiivis ajatusrakennelma, jossa Suomi ei olisi liittynyt EU:hun, euro olisi jäänyt kokeiluksi muualla ja itsenäisyys olisi säilynyt koskemattomana – ainakin teoriassa.
Tässä kuplassa kaikki on loogista. Mutta logiikka on peräisin ajasta, jolloin televisiossa oli kaksi kanavaa ja politiikka eteni yhtä hitaasti kuin puoluekokouksen päätöslauselma.
Väyrynen ei varsinaisesti vastusta nykyhetkeä – hän vain ei hyväksy sen lopullisuutta. Hänen mielestään mikään ei ole peruuttamatonta, paitsi se, että asiat menivät pieleen 1990-luvulla.
1970-luku – ikuinen nyt
Jos Paavo Väyrynen jäi jonkin vangiksi, se ei ollut tappio tai syrjäytyminen, vaan 1970-luku. Se oli hänen kulta-aikaansa: aikaa, jolloin politiikka oli suurta, hidasta ja täynnä vakavaa keskustelua. Aikaa, jolloin Suomi saattoi seistä omilla jaloillaan – tai ainakin kuvitella seisovansa.
Nykyinen politiikka on Väyrysen silmissä levotonta, pinnallista ja vaarallisen nopeaa. Päätöksiä tehdään ilman kunnollista yön yli nukkumista. Ja mikä pahinta: niitä ei seuraavana aamuna enää peruta.
Huomenna kaikki on toisin – ehkä
Paavo Väyrynen on yhä läsnä. Hän kirjoittaa, puhuu, muistuttaa ja varoittaa. Hän ei ole poistunut näyttämöltä, vaan siirtynyt sivummalle, josta näkymä menneisyyteen on esteetön.
Hän on suomalaisen politiikan ikuinen huomautus: tämä olisi voitu tehdä toisin. Ja jos aikaa olisi hieman enemmän, ehkä se vielä tehdään.
Huomenna.
