Petteri Orpo Pääministeri
Onks Petteriä näkyny?
Poliittinen henkilökuva pääministeristä, joka vaikuttaa olevan enemmän kartan reunalla kuin sen keskellä.
Pääministeri Petteri Orpo on mies, jonka nimi lukee hallituksen paperissa yhä isolla, mutta jonka läsnäolo suomalaisessa politiikassa on viime kuukausina muuttunut yhä abstraktimmaksi. Hän ei ole kadonnut, mutta ei aivan paikallakaan. Tässä henkilökuvassa pohditaan: mihin suuntaan johtaa hiljainen pääministeri – ja onko suunta enää kenellekään selvillä?
Petteri Orpo on pääministeri, jonka nimi lukee paperissa, mutta jonka ääni kaikuu julkisuudessa yhä harvemmin. Hän on virallisesti Suomen hallituksen keulakuva, mutta käytännössä vaikuttaa yhä useammin taka-alalla seisovalta herrasmieheltä, joka on joko unohtanut puhua – tai ehkä saanut neuvon olla sanomatta mitään.
Orpo muistuttaa niitä kohteliaita matkailijoita, jotka eksyvät suurkaupungissa mutta eivät suostu kysymään neuvoa. Hän hymyilee, seisoo päättäväisesti kadunkulmassa, katsoo ympärilleen ja antaa ymmärtää, että täysin hallinnassa on – ei tässä mitään. Hän tietää kyllä, minne ollaan menossa. Mutta juuri nyt hän ei tiedä, missä ollaan.
Hän on ollut suomalaisen politiikan keskiössä vuosia, mutta juuri nyt, kaiken keskellä, hän on kuin taustahahmo omassa näytelmässään. Hallitusohjelma on kunnianhimoinen – jopa historian oikealla puolella, ainakin heidän itsensä mielestä – mutta toteutus näyttää enemmän eksyneeltä kuin edistyvältä. Sanoja riittää, mutta teoista on tullut arvoituksia.
Orpon retoriikka nojaa edelleen talouskurin ja vastuullisuuden klassikoihin. Sanasto on tuttua kuin vanha PowerPoint-esitys: rakenteellinen uudistus, sopeuttaminen, kestävyysvaje, vihreä siirtymä – mutta ilman kuluja. Yhä useammin kuulijalle jää tunne, että diat pyörivät automaattisesti ilman, että kukaan on enää koneen takana.
Hallitus näyttää olevan kuin soutuvene kovassa vastatuulessa – ei ehkä uppoamassa vielä, mutta määränpäästä ei ole varmuutta. Eikä ole varmaa, onko pääministeri veneessä vai rannalla huutelemassa sään kehittymisestä. Perussuomalaiset näyttävät jo valmistelevan irtiottoa. Julkisuudessa he esittävät yllättynyttä: ”Miten näin kävi? Emme tienneet, että tämä oli hallitusohjelmassa!” – vaikka heidän sormenjälkensä ovat joka rivillä. Kristillisdemokraatit ja RKP vaikuttavat lähinnä toivovan, ettei kukaan kysy heiltä mitään. Ja keskellä tätä kaikkea seisoo Orpo – hiljaisena, päättäväisenä, mutta ikään kuin yksin.
Poliittinen vastuu on Orpolla, mutta poliittinen huomio on muualla. Eikä ihme: kun hallitus tekee päätöksiä, joista seuraa leikkauksia, kurjistamista ja protesteja, niin harva ryntää kameroihin sanomaan: ”Minä tämän johdan!” Vielä harvempi tekee sen vapaaehtoisesti.
Gallupit kertovat omaa tarinaansa. Kokoomuksen kannatus sulaa hiljalleen kuin keväinen lumi, ja Orpon oma suosio on vajonnut entisiltä huipuilta näkymättömiin. Hänestä on tullut poliittinen sääntekijä, joka ei kuitenkaan saa aikaan sadetta – eikä aurinkoa.
Kansan keskuudessa kysymys toistuu: missä on se pääministeri, joka lupasi vakautta, vastuuta ja suunnan? Vastaus jää usein ympäripyöreäksi: kyllä Petteri varmasti tekee parhaansa. Mutta missä?
Ehkä Orpo ei ole kadonnut. Ehkä hän on vain vetäytynyt, jättänyt lavan muille. Ehkä tämä on hänen strategiansa: hiljaisuus, maltillisuus, poissaolo kohusta. Mutta politiikassa poissaolo on riski – varsinkin jos hallitus näyttää olevan eksyksissä ja oppositio huutaa megafonilla.
Orpon johtajuus on kuin huoneessa seisova näkymätön mies. Hän on muodollisesti läsnä, mutta substanssina etäinen. Hän ei ole skandaalin keskiössä, mutta ei myöskään sen vastavoima. Hän ei ole äänekäs, eikä erityisen hiljainen – hän on vain… hämmentävän huomaamaton.
Ja juuri siksi kysymys jää ilmaan: Onks Petteriä näkyny? Vai onko hän jäänyt hallitusohjelman väliin painettujen rivien taakse?

