TUTKINTA KÄYNNISSÄ
Kuka pelottaa meidät hengissä?
Joka viikko joku asiantuntija varoittaa Venäjän seuraavasta siirrosta. Aloin pitää kirjaa. Tässä on löydökseni — ja se kohta, jossa oma teoriani kaatui omaan painoonsa.
Kaikki alkoi viattomasti. Luin aamulla kolme uutista peräkkäin, ja kaikissa kolmessa joku eri asiantuntija totesi saman asian eri sanoin: Venäjä testaa, kuinka pitkälle se voi mennä. Ensin ajattelin, että kyse on sattumasta — asiantuntijat kun lukevat samoja raportteja ja päätyvät luonnostaan samoihin lauseisiin. Sitten laskin, että olin lukenut saman lauseen kahdeksan kertaa kolmessa viikossa, ja aloin epäillä, että sattuma on tässä kohtaa jo oma valintansa.
Niinpä tein sen, mitä kunnollinen tutkija tekee: ostin punaista lankaa ja aloin yhdistellä. Lanka oli halvempaa kuin varautumispakkaus, ja huomattavasti hauskempaa käyttää vapaa-ajalla.
Uhka, joka on aina juuri testausvaiheessa
Tarkastelin puolen vuoden uutisointia ja huomasin kaavan: Venäjä ei koskaan ole vielä hyökännyt, mutta se on aina juuri testaamassa, valmistelemassa tai harjoittelemassa. Rajaseutu on aina ”heikko kohta”, mutta ei koskaan puolustuskyvytön — sanamuoto, joka mahdollistaa huolen ilman, että sitä voi koskaan osoittaa vääräksi. Täydellinen ennuste ei ennusta mitään tarkkaa, ja juuri siksi se ei koskaan vanhene. Se on toimittajan unelma ja hautausurakoitsijan unelma samaan aikaan: molemmilla on aina töitä, kunhan kukaan ei kysy koska.
Jos varoitus on rakennettu niin, ettei se voi koskaan käydä toteen eikä koskaan jäädä toteutumatta, kuka oikeastaan hyötyy siitä, että sitä toistetaan?
Valtio, joka paljastaa vihollisen pelottelevan meitä samalla tempulla
Sitten löysin virallisen raportin, jossa oma valtiovalta totesi mustaa valkoisella: naapuri liioittelee tarkoituksella, jotta yleinen mielipide kääntyisi peloissaan tiettyyn suuntaan. Loistavaa työtä, ajattelin — kunnes tajusin, että olin juuri lukenut varoituksen toisen osapuolen varoittelusta, kirjoitettuna täsmälleen samalla vakuuttavalla, huolestuneella äänensävyllä kuin ne varoitukset, joita se väitti paljastavansa. Peili katsoi peiliin, ja kumpikaan ei vilkaissut ulos ikkunasta. Molemmat osasivat kertoa tarkalleen, miten toinen valehtelee — kumpikaan ei osannut kertoa, mitä itse tekisi, jos totuus yhtäkkiä olisi rauhoittava.
Keskustelupalstan viisain lause koko tutkinnassa
Kaikkein tarkin havainto ei tullutkaan asiantuntijalta vaan nimimerkiltä eräällä keskustelupalstalla, joka huomautti: samat tarinat räjähteistä ja hyökkäysvalmisteluista kiertävät molemmin puolin rajaa, vain lipun väri vaihtuu. Kirjoittaja ei ollut analyytikko eikä toimittaja. Hän oli vain joku, joka oli lukenut tarpeeksi uutisia molemmista maista huomatakseen, että pelko rakennetaan samalla pohjapiirustuksella riippumatta siitä, kumman puolen rakennuttaja sen tilaa. Tekijänoikeusrikkomuksesta ei tässä tapauksessa kannata edes valittaa — kumpikin osapuoli plagioi toisiaan niin sujuvasti, ettei kumpikaan taida enää muistaa, kumpi keksi räjähteet ensin.
Tähän mennessä lankani muodosti jo kunnioitettavan verkon. Mutta oikea salaliittoteoreetikko ei pysähdy siihen, missä todisteet loppuvat — hän jatkaa siitä, missä ne loppuvat.
Se hetki, jolloin lanka katkeaa käsiin
Tähän asti olin ollut tyytyväinen tutkijaan itsessäni. Vainoharhaisuus on nimittäin ainoa harrastus, joka ei koskaan jää kesken puolivälissä — aina on yksi lanka lisää, ja lopulta koko olohuone näyttää siltä kuin siellä olisi ratkaistu murha, vaikka kukaan ei ole kuollut, ainakaan vielä.
Kirjoitin taululle viimeisen rivin: että joku, jossain, hyötyy siitä, että eurooppalaiset pidetään juuri sopivan peloissaan — ei niin peloissaan, että he vaatisivat rauhaa hinnalla millä hyvänsä, muttei myöskään niin rauhallisina, että puolustusbudjetit joutuisivat perustelemaan itsensä uudestaan. Ja juuri kun tuota lausetta kirjoitin, tajusin ongelman: en löytänyt yhtäkään toimijaa, joka olisi tarpeeksi vahva hallitakseen sekä toimittajia, tiedustelupalveluita, keskustelupalstoja että vastapuolen omaa propagandaa yhtä aikaa, ilman että kukaan heistä olisi koskaan pettänyt salaisuutta. Teoriani vaati joko mahdotonta salaliittoa tai jotain paljon tylsempää: että pelko syntyy ilman kenenkään erillistä käskyä, koska jokainen osapuoli — toimittaja, tiedustelu-upseeri, poliitikko, some-kommentoija — reagoi vain edelliseen viestiin, ja lopputulos näyttää suunnitellulta, vaikka kukaan ei ole sitä suunnitellut.
Salaliitto olisi ollut lohdullisempi löytö. Sen voisi ainakin periaatteessa paljastaa. Tämän ei voi paljastaa, koska siinä ei ole ketään paljastettavaa — vain meidät kaikki, toistamassa toisiamme.
Puran nyt langan seinältä. En siksi, että todisteet olisivat vääriä — ne kaikki olivat oikeita uutisia oikeista lähteistä. Puran sen siksi, että kysymys ”kuka pelottaa meidät tarkoituksella” osoittautui vääräksi kysymykseksi. Oikea kysymys olisi ollut: miksi on niin helppoa uskoa, että jonkun täytyy pelotella meitä tarkoituksella, kun todellisuus — hermostunut, sattumanvarainen, kenenkään hallitsematon — olisi vielä pelottavampi vaihtoehto?
Siihen minulla ei ole langan päätä. Jätän seinän tyhjäksi ja luen huomenna taas kolme uutista aamulla. Todennäköisesti niissä kaikissa joku varoittaa jostain.
