Talo alkaa portaista, jotka eivät johda mihinkään erityiseen, ja jatkuu käytävänä, joka näyttää samalta riippumatta siitä, kuinka pitkälle sitä kulkee. Ovia on paljon, ja jokaisessa lukee numero, ei nimeä. K. — sanotaan häntä niin, koska hänellä oli kerran etunimi, mutta se jäi ensimmäiseen lomakkeeseen kolme vuotta sitten — on tullut kysymään, kuka teki päätöksen hänen verotuksestaan, ja tätä kysyessään hän tietää jo, ettei kukaan tässä talossa aio vastata suoraan.

Kaikki oli alkanut paljon ennen kuin hän edes löysi nämä portaat, yhtenä tavallisena iltapäivänä, kun hän vielä uskoi, että asian voisi hoitaa yhdellä puhelinsoitolla. Hän soitti taloon saadakseen tietää, oliko hänellä oikeutta johonkin vähennykseen, ja ääni puhelimen toisessa päässä oli lämmin ja asiantunteva, sellainen ääni jota on helppo uskoa, ja se neuvoi häntä hitaasti ja ystävällisesti, mitä kohtia oli avattava ja mitä sen jälkeen klikattava. K. teki niin kuin häntä neuvottiin, ja klikkaus tuntui pieneltä silloin, mutta talossa mikään ei jää pieneksi pitkäksi aikaa — se kasvaa kulkiessaan järjestelmän läpi, huoneesta toiseen, käsistä toisiin, kunnes se palasi seuraavana vuonna takaisin K:lle kokonaisena lisäverona, paksuna ja painavana kuin tiiliskivi kirjekuoressa. Sen mukana tuli toinen ääni, joka ei ollut sama ääni kuin ensimmäinen, vaikka kuulostikin melkein samalta, ja se selitti ystävällisesti, että edellisen vuoden lomakkeen täytössä oli tapahtunut virhe. K. kysyi, minkä virheen, ja ääni vastasi, että sen, jonka hän itse teki, ja kun K. muistutti, että häntä oltiin nimenomaan neuvottu, ääni totesi tyynesti, ettei neuvo ole koskaan sama asia kuin päätös, ja hymyili tavalla joka kuulostaa hieman kylmemmältä kuin edellinen lause. Siitä päivästä lähtien K. on kulkenut portaita, jotka johtavat tähän taloon, ja nyt hän on vihdoin sisällä.

Ensimmäisen oven takana istuu mies, jonka kasvot ovat hieman liian sileät, ikään kuin ne olisi silitetty aamulla ennen töihin tuloa. Mies kuuntelee K:ta kärsivällisesti, nyökkää täsmälleen oikeissa kohdissa, ja alkaa sitten hitaasti taittua kokoon keskeltä, aivan kuin paperi taittuu kahtia kun sitä painetaan liian pitkään samasta kohdasta. Kun taittuminen on valmis, hänestä on tullut suunnilleen A4-kokoinen, ja K. joutuu työntämään hänet seuraavan oven alta läpi, koska ovi on jo alkanut sanoa ”asia on siirtynyt” äänellä, joka tulee jostain lukon takaa eikä keneltäkään erityisesti.

Käytävän varrella on odotustila, jossa soi hiljainen musiikki ilman melodiaa, vain sama neljän sekunnin pätkä toistuen, ja seinällä on automaatti, joka myy kahvia mutta ottaa vastaan ainoastaan tismalleen oikean summan tismalleen oikeassa lomakkeessa, jota kukaan ei ole koskaan onnistunut täyttämään oikein ensimmäisellä yrityksellä. Muutama ihminen istuu penkeillä katsomassa numeroa kädessään, joka ei vastaa mitään näytöllä näkyvää numeroa, ja he ovat oppineet olemaan kysymättä miksi, koska viimeisin joka kysyi sai vastaukseksi uuden numeron.

Kun K. jatkaa matkaansa kohti taloa syvempiä osia, hän ajattelee niitä, jotka tekevät alkuperäiset päätökset ja joita ei koskaan tavata, koska he lakkaavat olemasta samalla hetkellä kun heidän nimensä kuivuu paperille. Hän on kuullut, ettei tämä ole huhu vaan yksinkertaisesti tapa, jolla talo toimii: ensin katoavat sormenjäljet, sitten ääni, lopulta koko hahmo, kunnes jäljelle jää enää leima ja päivämäärä, ja tyhjään kohtaan astuu uusi virkailija, joka jatkaa siitä missä edellinen lakkasi olemasta mutta ei koskaan ota vastuuta hänen teoistaan, koska juridisesti he eivät ole koskaan olleet samassa huoneessa. Kun K. yrittää selittää tätä eteisen vahtimestarille ja pyytää saada puhua sille, joka teki alkuperäisen päätöksen, vahtimestari katsoo häntä pitkään silmillä, jotka ovat kaksi pientä pyöreää leimasinta, joissa lukee KÄSITELTY, ja sanoo, ettei virkailija enää hoida asiaa, ja kun K. kysyy missä hän sitten on, vahtimestari vain osoittaa laatikkoa täynnä papereita, jotka ovat kaikki soittopyyntöjä ja jotka ovat kaikki jo vanhentuneet, ja pyytää K:ta jättämään omansa niiden joukkoon.

Käytävän varrella, yhden oven takana, K. kohtaa yrityksen — ei yrittäjää, vaan yrityksen itsensä, kutistettuna ihmisen kokoiseksi ja puettuna pukuun, joka on sille liian iso hartioista. Sille on juuri ilmoitettu lisäverosta, ja se yrittää selittää, ettei ole tehnyt mitään väärin, mutta huoneen sääntö on kirjoitettu seinään suurin ja hieman valuvin kirjaimin: ”Maksa ensin, kysy myöhemmin” — eikä siitä säännöstä pääse minnekään edes silloin kun oikeassa on selvästi se, jota syytetään. Yritys maksaa käsillä, jotka vapisevat laskiessaan rahaa, jonka olisi pitänyt riittää palkkoihin, ja jää sitten istumaan odottamaan seinäkellon alle, joka ei näytä tunteja vaan käsittelyn edellyttämää aikaa, yksikköä jonka loppua kukaan talossa ei ole vielä nähnyt. Joskus, harvoin, yritys voittaa, ja sille palautetaan rahat hyvityskorkoineen, mutta ne tulevat takaisin hieman vahingoittuneina, ikään kuin ne olisivat matkanneet pitkän matkan jonkin sellaisen kautta, mistä talossa ei mielellään puhuta ääneen.

K. jatkaa kohti keskusta, jossa on huone ilman ovea, johon pääsee vain kaappia myöten, ja kaappi on merkitty kirjaimilla jotka hän on oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman nimensä entisen muodon. Kaapin sisällä palaa pieni vihreä valo, tasaisesti ja kärsivällisesti, ikään kuin se odottaisi jotain, mikä ei koskaan tapahdu, ja K. on kuullut sen sisällä asuvan oraakkelin, joka vastaa täydellisesti mutta ainoastaan silloin kun kysymys esitetään täsmälleen oikeassa muodossa, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt kirjoitettuna mihinkään. Kun K. lopulta avaa kaapin, sisällä ei ole ketään, on vain lomake joka täyttää itse itseään, ja rivi joka lisää itseensä uuden merkinnän joka kerta kun sitä katsoo hetkeäkin liian pitkään: ”asiasi on käsittelyssä”.

Viimeisen oven, jossa lukee johtaja, K. löytää vasta kun hän on jo lakannut etsimästä sitä. Ovi avautuu itsestään, hitaasti, ja takana on huone joka on täysin tyhjä paitsi pöytä, ja pöydällä tuoli, ja tuolilla puku joka istuu täsmälleen oikeassa asennossa ilman ketään sisällään. Puku kääntyy häntä kohti — tai ainakin hihat kääntyvät — ja kysyy äänellä joka tulee jostain kravatin takaa: ”Millä asialla?” — ja kun K. vastaa haluavansa tietää, kuka tästä kaikesta lopulta vastaa, puku on hetken hiljaa aivan kuin todella miettisi asiaa, ja sanoo sitten kohteliaasti: ”Asia on siirtynyt.”

K. kääntyy lähteäkseen, ja huomaa käytävän jatkaneen kasvamistaan hänen poissa ollessaan: uusia ovia on ilmestynyt lisää, kaikki numeroituja, ei yhtäkään nimettyä. Jossain kaukana, talon syvimmässä kerroksessa, pieni vihreä valo vilkkuu edelleen rauhallisesti ja kärsivällisesti ja ikuisesti, ja se on viimeinen asia, jonka K. näkee ennen kuin ovi hänen takanaan sulkeutuu itsestään: ”asiasi on käsittelyssä”.