Vääryyden filosofia: Aluehallinto – palkkioautomaatin pyhä mysteeri
Mikä yhdistää suomalaisen tasa-arvon, politiikan kiittämisen kulttuurin ja veronmaksajan kuhnivan aherruksen? Vastaus on selvä: aluehallinto. Tämä suomalainen innovaation irvikuva on hallinnon muoto, jossa päätöksenteko on lähinnä esteettinen ele – kaunis, mutta sisällöltään täysin turha.
Aluehallitukset syntyivät kuulemma turvaamaan yhdenvertaisuutta ja palveluiden saatavuutta. Käytännössä ne näyttävät turvaavan lähinnä puolueiden mahdollisuuden maksaa vaalikiitokset käteisellä – ei tietenkään omasta pussistaan, vaan meiltä, niiltä samoilta, joiden silmät rävähtävät auki sähkölaskun saavuttua ja joiden hammaslääkäriaika tulee ensi keväänä, jos Luoja ja ajanvaraus suo.
Mikä on aluehallituksen tehtävä? Ei kukaan oikeasti tiedä. Mutta juuri siinä piilee sen nerous. Kun tehtävää ei ole, ei voi myöskään epäonnistua. Ja koska mitään ei päätetä, ei voida syyttää vääristä päätöksistä. Kaikki pysyy hiljaisesti paikoillaan – paitsi palkkiot, jotka virtaavat vakaasti kuin Vanajavesi.
Ja voi niitä palkkioita! Ne eivät ole mitään vaivaantuneita kulukorvauksia tai kahvilipukkeita. Ne ovat palkintoja uskollisuudesta, siitä että olet ollut mukana puolueessa jo silloin kun flyerit vielä painettiin käsin ja teltat pystytettiin omin varpain. Aluehallinto on kuin poliittinen kiitollisuuspäivä, jossa jokainen kelpo toveri saa annoksensa täytettyä kalkkunaa – tosin me olemme ne kalkkunat.
Tässä järjestelmässä ryhmäraha ei ole lahjus – se on investointi lojaalisuuteen. Valitset oikean puolueen, pysyt linjassa, äänestät mitä pyydetään, ja kas: sinulle avautuu paikka aluevaltuustossa, jonka kokouspalkkioilla maksaa helposti kesämökin varainsiirtoveron. Ja jos vielä jaksat kehua hyvinvointialueen visiota ja osallistua seminaariin Järvenpäässä, sinusta voi tulla jotain vieläkin suurempaa: puheenjohtajiston varajäsen.
Kukaan ei puhu siitä, että nämä aluehallitukset ovat kuin hallinnollisia matrioshka-nukkeja: kun avaat yhden, löydät sisältä toisen. Ja toisen. Ja toisen. Kaikilla on strategia, missio ja PowerPoint, mutta kukaan ei voi suoraan sanoa, miksi tätä kaikkea tarvitaan – paitsi tietenkin, jos halutaan suojella tasa-arvoa. Tuo suomalaisen hallinnon taikakortti. Kaikkea voi tehdä, kunhan sanoo sen tapahtuvan tasa-arvon nimissä. Siitä ei parane kysyä liikaa, ettei vahingossa kuulosta syrjivältä.
Tässä siis olemme. Meillä on hallinto, joka ei hallitse, päätöksenteko, joka ei päätä, ja edustajat, joita ei voi erottaa – koska ei oikein tiedetä, mitä he tekevät. Mutta he saavat korvauksensa, kyllä. Ja jos jotain päätetään, se on todennäköisesti uusi työryhmä selvittämään, miten aluehallinnon päätöksentekoa voisi vahvistaa – ehkä toisella aluehallituksella?
Vääryyden filosofia opettaa: ei ole tärkeää, että järjestelmä toimii. On tärkeää, että mahdollisimman moni saa järjestelmästä osansa. Aluehallinto ei ole epäonnistuminen. Se on saavutettu etu.
