On vaikea löytää enää asiaa, jota ei voisi analysoida. Joskus tuntuu, että itse ilmiö katoaa ja jäljelle jää vain sen mittaaminen. Ennen maailma oli täynnä tekoja, nyt se on täynnä raportteja. Päätös ei ole päätös ennen kuin sen vaikutukset on analysoitu, ja jopa päätöksenteon viivästymistä voidaan analysoida.
Analyysi on kuin varjo, joka kasvaa suuremmaksi kuin esine itse. Talous ei ole enää kaupan tiskillä vaihdettua rahaa, vaan bruttokansantuotteen prosentin kymmenyksiä. Politiikka ei ole päätöksiä, vaan gallupien ja asiantuntijalausuntojen loputonta arviointia. Ihmisen elämä ei ole elettyä aikaa, vaan applikaation mittaamia askelia, kaloreita ja sykekäyriä.
Kun analyysi alkaa elää omaa elämäänsä, se muuttuu todellisuudeksi. On aivan kuin itse asia olisi olemassa vain sen kautta, että siitä tehdään analyysi. Jos ei ole raporttia, taulukkoa tai graafia, asia ei tunnu olevan olemassa. Jopa tunteita voidaan mitata: stressitasot, onnellisuusindeksit ja työhyvinvoinnin kyselykaaviot.
Mutta mitä tapahtuu, kun analyysi ei enää selitä asiaa, vaan korvaa sen? Saamme yhä uusia tutkimuksia siitä, miksi olemme väsyneitä, mutta väsyneisyys ei katoa. Luemme talousennusteita, mutta kaupan kassalla rahat riittävät entistä huonommin. Poliitikot selittävät, mitä gallupit kertovat, mutta päätökset jäävät tekemättä.
Ja sitten alamme analysoida analyysiä. Raporttien vertailua, asiantuntijalausuntojen arviointia, tilastojen tilastointia. Näin syntyy analyysin analyysin analyysi – regressio, joka ei pääty koskaan. Se muistuttaa peilisalia, jossa jokainen heijastus näyttää todemmalta kuin alkuperäinen ihminen, joka sinne astui.
Ehkä analyysien paljous kertoo enemmän meistä kuin asioista. Tarvitsemme jatkuvaa mittaamista ja arviointia, koska pelkäämme kaaosta. Ajattelemme hallitsevamme todellisuutta, kun piirrämme siitä kuvaajia ja kaavioita. Mutta mitä enemmän hallintaa kaipaamme, sitä monimutkaisemmaksi järjestelmämme käy – ja sitä enemmän tarvitsemme uusia analyysejä. Lopulta hallinnan tunne karkaa kauemmaksi kuin koskaan.
On myös toinen, hiljainen puoli. Analyysi voi olla tapa väistää vastuuta. Kun jokin asia on vielä ”selvityksessä” tai ”analyysin alla”, kukaan ei joudu ottamaan riskiä ja sanomaan: nyt toimimme näin. Aika kuluu, mutta kukaan ei liiku. Analyysi muuttuu liikkumattomuuden verhoksi, kuin vakuutukseksi sille, että mitään ei tarvitse tehdä ennen kuin kaikki on varmasti selvitetty – mikä ei tietenkään koskaan tapahdu.
Onko analyysistä tullut meille uusi uskonto? Se lupaa varmuutta ja ennustettavuutta, vaikka maailma ympärillä on kaikkea muuta. Ehkä meidän pitäisi joskus tehdä asioita ilman analyysiä – tai ainakin uskaltaa katsoa itse asiaa suoraan, ilman että välissä on kymmenen taulukkoa ja kolme raporttia.
Ehkä jonain päivänä kirjoitamme analyysin maailmasta, jossa ei enää tarvitse analysoida mitään. Ja silloin se olisi ensimmäistä kertaa todella totta.
