Totta vai tarua (Lähi-idän mystisetkasvot)
Kaukana hiekka-aavikoiden ja neonvalojen välimaastossa sijaitsee Lähi-itä, tuo mystiikan, konfliktien ja kebabien luvattu maa, jossa kamelien varjot venyvät pidemmiksi kuin poliittiset neuvottelut ja jossa teepannun höyry kuljettaa mukanaan tarinoita, jotka uhmaavat sekä aikaa että järkeä. Totta vai tarua, kysyt, kun kuulet näitä tarinoita, mutta vastaukseksi saat vain moniselitteisen hymyn, joka ei paljasta mitään – paitsi ehkä sen, että olet juuri astunut maailmaan, jossa logiikka on katoava luonnonvara.
Ensimmäinen tarina kertoo mystisestä basaarikauppiaasta, joka myy vain vasemman jalan sandaaleja. Hänen puodissaan voi tuntea hunajan ja sahramin tuoksun sekoittuvan hiekkapölyyn, mutta hyllyt notkuvat vain yksittäisiä, aina vasemman jalan sandaaleja. ”Missä oikeat?” kysyy joku aina, mutta vastaus on sama: ”Oikeita ei ole, koska vasemmat ovat ainoa totuus.” Onko tämä ovela metafora poliittisesta tilasta vai pelkkä tapa välttää tuplamäärän varaston pitämistä? Kukaan ei tiedä, mutta hänellä on kuulemma miljoonia asiakkaita – kaikki väärässä maailmassa syntyneitä, jotka eivät ymmärrä, miksi vasen on aina oikea.
Ja entäpä öljylähde, josta ei virtaa mustaa kultaa vaan minttuteetä? Tämä huhuttu luonnonihme sijaitsee keskellä autiomaata, jonka omistusoikeudesta kiistellään kymmenen eri suvun kesken. Jokainen väittää, että lähde on heidän perintöään, mutta kukaan ei osaa selittää, miksi se on alkanut kiehua juuri nyt, keskellä talvea. Onko kyseessä ilmastonmuutoksen hälyttävä ilmentymä vai Aladdinin lamppuun liittyvä kirous, jota kukaan ei muistanut purkaa?
Lähi-idän absurdiuden ytimessä on kuitenkin tarina liikenneympyrästä, joka ei johda mihinkään. Se sijaitsee miljoonakaupungin sydämessä, ja sen keskellä kohoaa pronssinen patsas, joka esittää kamelia, jolla on viisi jalkaa ja joka pitää suussaan kännykkää. Tätä ympyrää kiertää jatkuva autovirta, mutta yksikään ajoneuvo ei ole koskaan onnistunut poistumaan siitä. Joidenkin mukaan liikenneympyrä on rakennettu tarkoituksella vangitsemaan kiireisimmät – ihmiset, jotka unohtavat pysähtyä ja juoda teetä. Toisten mielestä se on täydellinen allegoria alueen politiikasta: kukaan ei tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä, joten kaikki jatkavat kiertämistä, kunnes bensa loppuu.
Ehkäpä kaikkein hämmentävin myytti liittyy erääseen vuoristokylään, jossa jokainen asukas väittää olevansa naapurinsa varjo. Tämän kylän asukkaat eivät koskaan käy ulkona keskellä päivää, koska aurinko saisi heidän identiteettinsä katoamaan. Yöllä he kuitenkin vaeltavat kapeita kujia kynttilöiden kanssa, kuiskien toisilleen tarinoita siitä, kuka he todella ovat. Erään legendan mukaan jokainen, joka kuulee heidän kuiskauksensa, muuttuu itsekin varjoksi. Mitä heille on tapahtunut? Onko kyseessä vain allegoria kollektiivisesta identiteettikriisistä vai pelkästään tapa pitää turistit poissa?
Ja tietenkin, lopuksi on se kuuluisa keisari, joka rakensi palatsinsa hiekkalinnaa muistuttavaksi. Joka yö tuuli pyyhkäisee puolet palatsista mukanaan, ja joka aamu hän käskee palvelijoitaan rakentamaan sen uudelleen. ”Tämä symboloi kaikkea, mitä omistan”, hän väittää – ja toden totta, kaikki hänen omaisuutensa on yhtä haurasta kuin tuo palatsi. Silti hän istuu tuolillaan ja siemailee minttuteetä, kuin mikään ei olisi pielessä. Ehkä hän ymmärtää jotain, mitä me emme: että pysyvyys on vain illuusio ja että hiekkalinnan rakentaminen yhä uudelleen on elämän suurin ilo.
Lopulta herää kysymys: mikä näistä tarinoista on totta ja mikä pelkkää tarua? Mutta ehkä se ei olekaan olennaista. Lähi-idän todellisuuden kylmäävät kasvot eivät ole vain tragedioiden tai konfliktien kirjavia mosaiikkeja – ne ovat myös kertomuksia toivosta, absurdiudesta ja siitä, että elämä jatkuu, vaikka kaikki muu ympärillä olisi täyttä kaaosta. Se, mikä tänään on tarua, voi huomenna muuttua todeksi. Ja juuri siinä piilee tämän mystisen maan lumo – totta vai tarua, sillä ei ole väliä.
Totta vai tarua (Lähi-idän todellisuuden kylmäävät kasvot) osa II
Lähi-idässä sota ei ole koskaan pelkkää sotaa. Se on kuin monikerroksinen kakku, joka on kuorrutettu diplomatialla ja täytetty liittoutumien oikukkailla kerroksilla. On aseita, jotka ovat kulkeneet kädestä käteen niin monta kertaa, että ne itsekin ovat hämmentyneitä, kenen lippua niiden pitäisi heiluttaa. ”Totta vai tarua?” kysyt, kun seuraat uutisia – ja huomaat, ettei edes konfliktien osapuolet aina tiedä vastausta.
Tässä soditaan kaikkia vastaan. Sotivat naapurit ja liittolaiset, ystävät ja viholliset, ja joskus jopa sama armeija itseään vastaan. Onko kyse maasta, uskonnosta, vallasta vai vain siitä, että sota on muuttunut itsessään tavoitteeksi? Kukaan ei tiedä – mutta kaikki ovat varmoja siitä, että he ovat oikeassa. Kun sota muuttuu labyrintiksi, kukaan ei löydä ulos.
Liittoumat ilman logiikkaa
Jos Lähi-idän nykyiset liittoumat olisivat lautapeli, kukaan ei ehtisi vuorollaan pelata, koska sääntöjä muutetaan jatkuvasti. Yhtenä päivänä olet liittolainen, seuraavana vihollinen. Kolmantena olet molempia samanaikaisesti. Kukaan ei pysy mukana: ei kansainvälinen yhteisö, ei alueen asukkaat, ja vähiten sodan komentajat, jotka istuvat teltoissaan karttojen äärellä kuin yrittäisivät ratkaista Rubikin kuutiota, jossa jokaista siirtoa seuraa uusi värikerros.
”Mitä vastaan me sodimme?” kysyy joku. ”Kaikkea väärää,” kuuluu vastaus. ”Ja mikä on väärää?” Hiljaisuus. Ehkä seuraavan rintaman takaa löytyy vastaus, mutta yleensä siellä on vain uusi vastustaja, jolla on uudet tavoitteet – tai ei tavoitteita lainkaan.
Kenen sota?
Epäilemättä Lähi-idän nykytilanne muistuttaa surrealistista taideteosta: maalausta, jossa jokaisella pensselinvetoa tehneellä taiteilijalla on eri idea siitä, mitä kuva esittää. Yhdellä alueella taistelee valtio, toisella aseistettu ryhmittymä, kolmannella klaani, ja neljännellä ne kaikki yhtä aikaa. Jopa kansainväliset suurvallat ovat mukana pelissä, joka muistuttaa enemmän shakkiottelua ilman sääntöjä – mutta kuninkaat eivät ole laudan päällä, vaan piileskelevät bunkkereissa.
Mistä tämä kaikki alkoi? Riitoja vanhoista rajoista? Kaatuneista diktaattoreista? Uskonryhmien ikuisista ristiriidoista? Jokainen tarjoaa oman selityksensä, mutta mikään ei täysin kata sitä kaaosta, jossa me nyt olemme. Tämä ei ole enää sota yhdestä asiasta, vaan loputon, itseään ruokkiva mylly, joka nielee syynsä ja seurauksensa, eikä sylje ulos muuta kuin uusia uhreja.
Rauhanneuvottelujen absurdi teatteri
Rauha Lähi-idässä on kuin fatamorgana autiomaassa: se näkyy horisontissa, mutta katoaa aina kun astut lähemmäs. Neuvottelupöydät täyttyvät paperilla, kynillä ja diplomaateilla, jotka lausuvat saman fraasin eri sanoin: ”Rauha on mahdollinen.” Todellisuudessa jokainen neuvottelija tietää, että todellinen kysymys ei ole miten, vaan milloin rauha muuttuu uudeksi sodaksi.
Neuvotteluissa puhutaan alueiden ja resurssien jakamisesta, mutta todellisuudessa kukaan ei ole valmis jakamaan mitään – paitsi ehkä syytökset siitä, miksi mitään ei saavuteta. Yksi neuvottelija juo kahvia, toinen teetä, ja kolmas tarkistaa kännykästään karttoja, joissa rajat siirtyvät joka viikko. Kaikki nyökyttelevät, mutta kukaan ei usko. Ehkä siksi jotkut sanovatkin, että Lähi-idässä rauha on vain tapa valmistautua seuraavaan konfliktiin.
Uhrit, jotka eivät valinneet sotaa
Ja kaiken tämän keskellä ovat ihmiset: ne, jotka eivät valinneet sotaa, mutta joille sota valitsi elämänsä pääteeman. Lapset, jotka oppivat ennen aakkosia sen, miltä ilmaiskun ääni kuulostaa. Äidit, jotka keräävät vettä rauniokaupungin kaivosta samalla kun toivovat, ettei seuraava pommi osu heidän kortteliinsa. Isät, jotka yrittävät ymmärtää, miksi heille kerrottiin, että sota kestää vain hetken – mutta hetki on venynyt sukupolvien mittaiseksi.
Kuka siis voittaa? Lähi-idän sotien suurin ironia on, että kukaan ei näytä olevan voitolla. Alueet tuhoutuvat, kansat kärsivät, ja valtioiden johtajat vaihtuvat – mutta sota pysyy. Ehkä juuri tämä on Lähi-idän kylmäävä totuus: että lopulta sota ei ole kenenkään sota, vaan kaikkien yhteinen harha siitä, että yksi lisääntynyt uhriluku saisi vihdoin aikaan sen, mitä tuhannet aiemmat eivät saaneet.
Viimeinen kysymys
Ja niin, kysytään lopuksi: totta vai tarua? Kuka sotii ketä vastaan, ja miksi? Mutta ehkä kysymys ei ole, kuka tai miksi – vaan milloin tämä loppuu. Sillä vaikka nykyinen tilanne Lähi-idässä on yhtä kaoottinen ja absurdi kuin tarina itsessään, yksi asia on varma: jokainen sota, joka alkaa, synnyttää uusia kysymyksiä – ja vastauksia, joita ei koskaan löydetä.
