Sisäinen Repeämä-sarja osa VIII
Hiljaisuuden kidutus
Sanat katosivat,
mutta melu jäi.
Ei ulkoinen meteli –
vaan se sisäinen sirinä,
kuin rikkinäinen loisteputki
ajatusten katonrajassa.
Hiljaisuus oli kaikkea muuta
kuin rauha.
Se oli tarkka ja tungetteleva,
se kysyi nimeäni joka aamu
ja huusi sen takaisin väärin päin.
Melu koputti sisäkaluihini,
kuin pyytäen sisään –
mutta minä olin jo täynnä.
Täynnä lausumattomia lauseita,
jotka liikkuivat kehossani
kuin väärään aikaan käynnistyvät koneet.
Yritin puhua.
Huuleni liikkuivat,
mutta ne eivät muodostaneet ääntä –
vain muotoja,
joita ilma ei halunnut kantaa.
Äänettömyys oli kuin sänky
täynnä pieniä neuloja.
Sen päällä saattoi levätä,
mutta ei nukkua.
Sen sisässä saattoi olla,
mutta ei koskaan kokonaan hereillä.
Vasta unessa ääni palasi –
mutta se ei ollut omani.
Se kertoi tarinan kivestä,
joka oli oppinut puhumaan,
mutta jota kukaan ei enää jaksanut kuunnella.

