Aika repeytyy sisältä
Kello pysähtyi
vatsani sisään
kuin nielemäni mekaniikka
olisi päättänyt kääntää suunnan.
Sieltä käsin
se tikittää väärään rytmiin,
ei sekunteja,
vaan muistoja.
Jokainen naksahdus
on entinen hetki,
joka ei suostu kuolemaan.
Muistot käyvät sotaa
toistensa kanssa –
sotilaina painajaisia,
upseereina mykkäkauden sanat.
He taistelevat näkymättömällä kentällä
jossa kaikki aseet
ovat tehty hylätyistä lupauksista.
Ulkomaailman kellot käyvät edelleen.
Ne kilisevät raitiovaunujen mukana,
toimistojen seinillä,
rakastavaisten kalentereissa.
Mutta minä kuljen eri aikavyöhykkeellä –
syklissä, jossa aika on veitsi,
ei mittari.
Ajan repeämä ei näy ulospäin.
Se ei vuoda.
Se on sisäinen verenvuoto,
hiljainen ja syvä.
Se tekee minusta oudon
kaikissa huoneissa,
missä ihmiset puhuvat huomisesta.
Minä vastaan menneisyydellä,
joka värisee palleassa,
ja ajan ytimessä –
sen juuri siinä kohdassa,
missä itku tekee pesän.
