YLEN IKUINEN INDEKSI
Veronmaksaja, katso peiliin ja hymyile. Olet juuri tilannut 8-osaisen dokumenttisarjan purukumien historiasta, kuunnellut podcastia koiran tunteista ja rahoittanut uuden työpajan, jossa mietitään, miltä ääni maistuu. Tervetuloa Ylen maailmaan – ikuiseen koneeseen, jossa logiikka taipuu indeksin tahtoon.
Yle, tuo kansallinen ääni, joka kuulee, näkee ja tuntee… etenkin rahan hajun. Kiitos automaattisesti kohoavan indeksisidonnaisen rahoituksen, Yle saa joka vuosi enemmän varoja. Eikä tämä ole lahja, vaan velvollisuus – valtion budjetin rakastavin ja pysyvin momentti.
Rahan virratessa virtaavat myös ideat – tai ainakin Excel-taulukot.
Vuoden lopussa huomataan jälleen kerran, että kaikkea ei ole vielä ehditty kuluttaa. Ratkaisuna: palkataan lisää koordinaattoreita koordinoimaan koordinoijia. Tarvitaan diversiteettistrategisti, sensitiivisyysasiantuntija ja kaksi henkilöä, jotka vastaavat siitä, että uudet ohjelmat tuntuvat sekä modernilta että nostalgiselta. Lopputulos: ohjelmisto, jossa on tilaa niin futuristisille pullanleivontashow’lle kuin uusintana uusitulle uusinnalle.
Tuotannot paisuvat kuin budjetit.
Yhteen podcastiin vaaditaan kolme tuottajaa, kaksi äänisuunnittelijaa, psykologi, ja varmuuden vuoksi vielä dramaturgi, joka huolehtii siitä, että jakson kaari vastaa Aristoteleen periaatteita. Lopputulos? Tunti hiljaista mietiskelyä sateen äänien lomassa. Kriitikot ylistävät. Tavallinen kansalainen miettii, oliko kyseessä tekninen vika.
Mutta eihän rahoitus voi laskea, sehän olisi vääryyttä!
Mitä tapahtuisi, jos Yle saisi vähemmän rahaa? Pitäisikö silloin oikeasti priorisoida? Ehkä päättää, tehdäänkö 25 vai 24 versiota samasta kulttuuriohjelmasta? Ei käy. Se olisi väärin ihmisyyttä kohtaan.
Yle toimii vääryyden filosofiassa. Se ei ole paha, se ei ole hyvä – se vain on. Se paisuu koska voi, ja se uudistuu koska sen täytyy – vaikka sitten uudistamalla jotain vanhaa, jota kukaan ei muistanut kaipaavansa.
Mutta lohduttaudu, veronmaksaja. Kun istut iltaisin sohvalla, et ole yksin. Sillä sinun rahoillasi joku jossain tekee juuri nyt taidetta kahden kameran, neljän mikin ja kuuden henkilön tiimillä, joka pohtii: onko hiljaisuus seuraava ääni, jota emme vielä ymmärrä?
