Suomalaisten katkeroitumisen ihana kurjuus

Suomen talous on ollut alamäessä niin kauan, että se alkaa muistuttaa pysyvää maisemaa. Sellainen järvimaisema, jossa sumu ei hälvene edes juhannuksena. Jo Jyrki Kataisen hallituksen ajoista lähtien on ollut selvää, että jotain tapahtuu – mutta kukaan ei oikein tiedä mitä, eikä ainakaan kuka on vastuussa.

Pääministerit ovat vaihtuneet tiuhempaan kuin talvirenkaat Etelä-Suomessa. Jokainen on tullut vuorollaan lupaamaan ryhdikkyyttä, vastuunkantoa ja valoa tunnelin päähän. Tunnelia on sittemmin pidennetty, velkaa kasvatettu ja lamppuja vaihdettu energiatehokkaampiin – mutta pimeys on pysynyt.

Entiset päättäjät ovat tehneet sen, minkä vastuullinen ihminen tekee, kun talo savuaa: poistuneet rauhallisesti takaovesta. Osa on siirtynyt sopeutumisrahalla ansaitulle levolle, osa löytänyt kutsumuksensa Euroopan parlamentista, jossa Suomea katsotaan sopivan etäisyyden päästä – kaukoputkella, mieluiten sumun läpi. Vastuu on kyllä ollut yhteinen, mutta vastuun kantaminen on osoittautunut hyvin yksityiseksi asiaksi.

Samaan aikaan kansa on tehnyt sen, minkä kansa osaa parhaiten: sopeutunut. Katkeroitunut hillitysti, maksanut veronsa ajallaan ja huokaillut kahvipöydässä. Katkeroituminen onkin suomalaisessa kulttuurissa lähes hyve – hiljaista, sitkeää ja kohteliasta. Me emme huuda, me mutisemme.

Ja juuri kun kansa etsii säästöjä mikroskoopilla – jätetäänkö juusto pois makaronilaatikosta vai siirretäänkö hammashoitokäynti vuoteen 2029 – valtion ja valtionyhtiöiden johto näyttää esimerkkiä rohkeudesta. Bonuksia ja palkkioita jaetaan kuin viimeistä päivää, ikään kuin valtio olisi suuri buffet, jossa jokainen saa kauhoa ensin omalle lautaselleen. Tämän päivän trendi on selvä: minä ensin, ja jos jää tilaa, ehkä myös kaveri.

Onhan se lohdullista tietää, että vaikka palveluja karsitaan ja työpaikkoja katoaa, joku sentään onnistuu. Onnistuminen ei tosin näy tuloksissa, asiakastyytyväisyydessä tai tehokkuudessa, mutta se näkyy palkkakuitissa – ja sehän on tärkeintä. Johtaminen on raskasta työtä, etenkin jos sitä tekee epäonnistuen.

Ja kuin kirsikkana tämän taloudellisen kuivakakun päällä saamme lukea uutisia kansanedustajien joulurahoista, kasvavista kulukorvauksista, hallintoneuvostopaikoista ja aluehallinnon demokratialisistä. Ne ovat kauniita sanoja asioille, joista voisi vaivatta säästää kymmeniä, jopa sata miljoonaa euroa vuodessa. Mutta miksi säästää sieltä, missä on valtaa, kun voi säästää sieltä, missä on ihmisiä?

Näin syntyy suomalaisen katkeroitumisen ihana kurjuus. Se ei ole räikeää eikä vallankumouksellista. Se on harmaata, tasaista ja perinjuurin suomalaista. Me emme kaada barrikadeja – me katsomme uutisia, pudistamme päätämme ja toteamme: no, minkäs teet.

Ja ehkä juuri siinä piilee koko järjestelmän nerokkuus. Kun kaikki tekevät ensin itselleen ja kavereilleen, loput unohtuvat niin hiljaa, etteivät he edes ehdi huomata olevansa unohtuneita.

Suomi on maa, jossa kaikki ovat vastuussa – mutta kukaan ei ole syyllinen. Ja se on melkoinen saavutus.